Marrasmietteitä

Terkkuja aurinkoisesta, mutta hitaasti viilenevästä Dohasta.

Ihan pientä aamukosteutta

Tänne on laskeutunut siedettävät lämpötilat (paikallisten mukaan talvi), joten kelpaa touhuilla ulkona kaikenlaista kivaa. Viime viikolle sattui mid term break eli neljän päivän loma, joten ehti saada reilut d-vitamiiniannokset auringosta. Omaa loka- ja marraskuuta ovat piristäneet kaksi vierailijaa koti-Suomesta - ihana työkaverini ja hänen peräänsä heti rakas äitini. On aina yhtä jännittävää ja mukavaa saada läheisiä ihmisiä kylään ja on todella mahtavaa päästä näyttämään itselle mieleisiä paikkoja täältä. Samalla tulee itse tehtyä tosi erilaisia asioita, kuin mitä arkisin tekee. Astuu itsekin ikään kuin enemmän turistin rooliin ja pääsee kokemaan Qatarin parhaita puolia.

Meillä täällä kotisaarellamme Pearlissa järjestettiin tuossa lokakuussa maantiepyöräilyn MM-kisat. Meno oli melkoista ja kilpailuja ei voinut katukuvasta olla huomaamatta. Myös suomalaisittain kisat olivat menestys, sillä Lotta Lepistö onnistui korjaaamaan kotiin parikin mitallia - yhden henkilökohtaisen ja yhden joukkueena ansaitun. Käytännössä kisoja olisi voinut katsoa parvekkeeltani ja samalla nähdä lähes maalialueellekin. Saari oli kilpailuiden vuoksi reilun viikon verran lähes iltaan asti suljettu, joten venytimme työpäiviämme ja kun illalla pääsimme palaamaan saarelle, kisat olivatkin sitten jo sen päivän osalta ohi. Itse en voi siis kehuskella katselleeni kisoja intensiivisesti parvekkeeltani, mutta käytännössä se olisi ollut mahdollista. Koska ystäväni saapui juuri kyseisten kilpailujen aikana kylään ja saarelta pois pääseminen ja saarelle palaaminen oli niin rajoitettua, päätimme mennä viikonlopuksi nauttimaan hotellin rentoudesta. Ei ollut ollenkaan huono valinta! Shangri La Doha sai reissun myötä todella lämpimät suositukset! Päädyimme myös perjantai-brunsille, joka oli yhtä upea kokemus kuin aiemmat brunssit. Tosin sillä erotuksella, etten enää juurikaan jaksanut kuvata. Siis ajatelkaa! Se kaikki huikeus ei jaksanut enää innostaa siinä määrin, että olisin kuvannut kaikki mahdolliset ruuat ja kukka-asetelmat.

Hotelli haltuun!

Brunssi @ Four Seasons

Moctails

Lisäksi vierailun parhaita ohjelmanumeroita oli se, kun kävimme hurjastelemassa aavikolla maasturin kyydissä aavikkosafarilla. Rakastan sitä tunnetta mahanpohjassa, kun musiikki pauhaa täysillä ja jyrkän dyynin kohdalla tekee mieli kirkua puoliksi ilosta, puoliksi kauhusta ja samalla huutaa kuskille: "Are you crazy?!?" Ja sitten kuski päättääkin peruttaa juoksuhiekkaa valuvan dyynin alas. Huh! Todellisena auringonlaskun ystävänä en voi myöskään olla ihastelematta aavikon auringonlaskua. Siinä on todellista taikaa!

Ei aavikkosafaria ilman kameli-kavereita

Hiekkaleikkejä.

Äiti ei ole kovin paljon elämässään matkustellut ja olen tänne muutostani lähtien yrittänyt houkutella häntä kylään. Lopulta tekniikka muuttui suostuttelusta tositoiminnaksi. Lähetin kuvan parista eri vaihtoehtoisesta lentopäivästä ja kerroin, että tänä ajankohtana minulla olisi itselläni neljän päivän loma. Ja äitihän tuli! Jännitys oli hurjaa, mutta hienosti selviytyi yksin Dohaan ja nautti silminnähden kaikesta kokemastaan ja näkemästään. Hänen kohdallaan näin omin silmin vanhan tutun sananlaskun tulevan todeksi - "matkailu avartaa". Tuntui upealta saada näyttää äidille parhaita juttuja täältä kotikaupungistani ja mikä ihaninta, tuntui todella mahtavalta, kun äiti piti viikon ajan huolta minusta. Työpäivän jälkeen sain nukkua päikkärit ja herätä siihen tuoksuun ja tohinaan, kun äiti kokkasi lempiruokaani keittiössä. Myös aamupalat ja välipalat ilmestyivät eteeni pyytämättä. Kotona odotti aina joku jolle höpöttää päivän kuulumiset ja iltaisin sai sanoa hyvät yöt. Todellista luksusta!

Äidin kanssa kävimme tutustumassa qatareiden suosimaan "paikalliseen" lomakohteeseen. Qatarissa ei juurikaan tule matkailtua eri kaupungeissa, koska lähestulkoon kaikki aktiivinen elämä tapahtuu enimmäkseen Dohassa. Banana Island on nimensä mukaisesti banaanin mallinen paratiisisaari 30 minuutin venematkan päässä ja siellä saa nautiskella olostaan erilaisten vesiaktiviteettien, altaan ja rannalla löhöilyn merkeissä. Syömistä tietenkään unohtamatta. Saarella on toinen toistaan upeampia (ja samalla toinen toistaan överihintaisempia) majoitusvaihtoehtoja. En ollut itse käynyt vielä saarella, mutta se on kiinnostanut kovasti. Päätimme äidin kanssa viettää allaspäivän, ja sitten huomasin, että saarelle pääsee päiväpassilla tarjoushintaan. Niinpä lähdimme päiväretkelle kohti Banaani-saarta ja mikä ihana päivä meillä olikaan! Todellista rentoutumista ja elämästä nauttimista. Kuulin, että samaan aikaan Suomessa satoi lunta, joten se teki kokemuksesta vielä asteen verran nautinnollisemman. Meidän aktiviteeteiksi riitti altaalla löhöily, keinuminen, syöminen ja shishan eli vesipiipun polttaminen.

Welcome to Banana Island!

Ei lunta, pelkkää hiekkaa ja aurinkoa. 

Samikset

Vuokrasimme yhtenä lomapäivänä isommalla porukalla arabien perinteisen puisen dhow-nimisen veneen, jonka kanssa seilasimme pienen matkan päähän mantereesta. Reissulla nautimme maisemista, auringosta ja hyvästä seurasta. Oli mahtavaa käydä veneestä meressä vilvoittelemassa ja nähdä, kuinka upeasti aurinko laski West Bayn pilvenpiirtäjien taakse.

West Bay mereltä käsin

Äitini oli myös yhtenä päivänä tutustumassa koulussamme ja toimi apukäsinä luokassani. Koulumaailma ei ole hänelle kovinkaan tuttua, mutta hienosti hän jaksoi olla mukana koko päivän. Iltapäivällä oli hauska kuulla kommentit kokemuksesta. Äitini ihmetteli todella kovasti sitä, miten jaksan tehdä tällaista työtä päivästä toiseen. Hän myös halusi nostaa hattua kaikille opettajille ja selvästi arvosti sitä rankkaa työtä, mitä teemme. Illalla huhuilin äitin perään, mutta yleensä kovin iltavirkulle äidilleni oli koittanut raskaan työpäivän päätteeksi uni jo klo 21.30. :D

Vaikka vieraita on aina mahtava saada ja ottaa vastaan, on myös jossain määrin raskasta järjestää aktiviteetteja, olla vastuussa viihtymisestä ja mennä koko ajan 100 lasissa iltaisin, työpäivän päätteeksi. Niin kiitollinen kuin olenkin tämän syksyn vieraista, tuntuu nyt myös ihanalta rauhoittua arkisten asioiden keskelle.

Vierailujen lisäksi oma syksyni täällä Dohassa on ollut selvästi viime vuotista aktiivisempi, ainakin mitä tulee vapaa-ajan harrastuksiin. Aloitin 10 vuoden tauon jälkeen laulamaan Doha Singers -nimisessä kuorossa ja joulufiilikseen on pyritty pääsemään joululaulujen merkeissä jo useamman viikon ajan helteisestä säästä huolimatta. Nyt marras-joulukuun aikana koittaa myös ensimmäiset konsertit. Jännittävää!

Iso joukko joululauluja ja sitten tämä
- Let it go!

Kuoroharrastustani ja yhtä laila työtäni on häirinnyt jonkin verran ääniongelmat. Minulla on ollut äänen kanssa aiemminkin ongelmia, mutta nyt viimeiset kolme vuotta ovat sujuneet hyvin. Tänä syksynä luokkakokoni kasvoi niin merkittävästi, että olen todella äärirajoilla äänen kestämisen kanssa. Joka viikko sunnuntaista tiistaihin selviän kohtalaisen hyvin, mutta keskiviikkona alkaa tehdä tiukkaa ja torstai on äänelle jo todella haastavaa. Viikonloppuna ääni kohtalaisen hyvin palautuu, kun äänirasitus on merkittävästi vähäisempää kuin työviikon aikana. Nyt iski lisäksi ihan pieni flunssa, ja harmikseni ääni meinaa sanoa heti sopimuksensa irti. Varovainen saa siis olla, jotta saa tärkeimmän työvälineen säilymään toimivana. Lisäksi ääniongelmat aiheuttavat itselleni suurta henkistä ahdistusta, sillä se vaikuttaa itselläni perusturvallisuuden tunteeseen, kun yhtäkkiä ei voikaan luottaa äänen toimivuuteen ja sitä kautta myös itseilmaisu rajoittuu merkittävästi. Lisäksi ikävät muistot muutaman vuoden takaa äänen toimimattomuuteen liittyen nousevat tällaisessa tilanteessa väkisin pintaan. Tiedän, että pitäisi olla ahkerampi äänen huoltamisen suhteen ja nyt kun sen kerran tähän kirjoitan, lupaan myös alkaa pitää äänestä parempaa huolta niillä keinoin ja tavoin, joita olen oppinut asiantuntijoilta viime vuosina. Jospa tilanne luokassa pikkuhiljaa tasoittuisi niin, että äänenkäyttöä pystyisi keventämään. 

Kuoro-harrastuksen lisäksi olen käynyt nyt neljä kertaa opiskelemassa Arabiaa. Ja kyllä on vetänyt niin nöyräksi. Olen suurimman osan ajasta erityisen tuen tarpeessa. :D Uuden kielen opiskelu vie valtavasti aikaa ja energiaa ja tuntuu, että sitä ei löydy niin paljon, kuin tehokas opiskelu vaatisi. Siksipä olen yrittänyt hyväksyä omat rajalliset taitoni ja aikani ja pyrkinyt pitämään oppimisen hauskana ja oppimaan edes jotakin pientä. Kaikki on kotiinpäin, sillä tavoitteena on oppia edes muutamia perusasioita. Pienryhmämme on aivan huippu ja on hyvä saada nauraa yhdessä heidän kanssaan sekä samalla oppia nauramaan myös itse itselleen. Osaan tämän kielenoppimiskokemuksen myötä samaistua myös huomattavasti paremmin omien oppilaideni tuntemuksiin. Kuinka paljon voikaan helpottaa pienet apuvälineet, kuten kuvat. Olen pohtinut, että taidan oppia paljon visuaalisen hahmottamisen kautta. Kuinka pienillä asioilla voikaan tukea oppimista merkittävän paljon! 

Vaikka työ tuntuu olevan tietyllä tavalla enemmän hallussa tänä vuonna, vetää se myös aika nöyräksi. Riittämättömyyden tunne ei meinaa helpottaa, vaan pitää jatkuvassa otteessaan. Työ on suoraan sanottuna todella rankkaa. Tykkään siitä kovasti, mutta samalla se on kuluttavaa. Itsestään on annettava koko ajan lähes maksimaalisen paljon. Eniten kuluttaa ehkä se, että on epävarma, tekeekö työtä riittävän oikein. Olenko riittävän hyvä siinä, mitä teen. Kelpaako tämä, mitä minulla on tarjottavana. On jotenkin vahvasti sellainen fiilis, ettei oikein ole erityisen hyvä missään, varsinkin kun vertaa itseään super lahjakkaisiin, huippuihin kollegoihin. Se aiheuttaa lisää epävarmuutta ja myös tietynlaista pelkoa. Vaikka tekee parhaansa, silti pelkää, että riittääkö se. Nämä ajatukset iskevät alitajuntaan erityisen vahvasti silloin, kun väsymystaso on korkeimmillaan. 

Epävarmuutta lisää myös se, että välillä tuntuu, ettei ole lähellä sellaista ihmistä, jolle ajatukset voisi jakaa. Vaikka kollegat ovat todella rakkaita ja ihania ihmisiä, sitä välillä kaipaa, että saisi purkaa ajatukset ja tuntemukset jollekin sellaiselle läheiselle ihmiselle, joka ei ole kanssani samassa työpaikassa. Myös Suomessa on paljon rakkaita ihmisiä, mutta Suomi tuntuu tietyllä tavalla niin kaukaiselta, ettei oikein tunnu luontevalta jakaa näitä arkipäivään (joskus muiden mielestä ehkä turhanpäiväisiltäkin) kuuluvia pieniä asioita sinne kauas. Jokaisen arjessa on omat haasteensa ja välillä tuntuu, ettei haluaisi valittaa tai ruikuttaa, koska kaikkihan on kuitenkin loppujen lopuksi todella upeasti. Totuus on kuitenkin se, että täällä on yhtä lailla se perus arki ja arjen haasteet kuin missä tahansa elinympäristössä. Ehkä jossain määrin hieman pelkään sitä, ettei monikaan ymmärtäisi fiiliksiäni, sillä osa saattaa ajatella, että mitä syytä minulla muka on valittaa. On uima-altaita, jatkuvaa auringonpaistetta, hyvä palkka... Ja tottakai olen siitä kaikesta kovasti kiitollinen ja koen olevani tietyllä tavalla tosi etuoikeutettu. 

Ehkä pitäisi itse ottaa rohkeammin ja aktiivisemmin yhteyttä ja purkaa mieltä läheisille ystäville, mutta samaan aikaa olisi ihanaa kun joku kysyisi, että mitä sinulle sinne kuuluu. Ja tokihan aina välillä kysyykin. Kai kaiken kaikkiaan koitan sanoa, että huolimatta siitä, kuinka upealta elämä täällä saattaa näyttää ja kuinka rakkaita ystäviä olen kokemuksen myötä saanut, henkisesti ei aina ole yhtä helppoa kuin mitä ehkä annan ymmärtää. Vaikka olen oppinut sietämään epävarmuutta ja kovaa työtahtia, joskus se tuntuu todella raskaalta ja sen myötä vahvistuu voimakas yksinäisyyden tunne. Koen itseni välillä kovin yksinäiseksi. Onneksi nämä fiilikset ovat jatkuvassa muutoksessa, aivan kuten kaikki muukin täällä.  

Nyt loman ja ihanien vieraiden jälkeen on vähän helpompi uskoa itseensä ja siihen, että ehkä tässä kuitenkin kuljetaan oikeilla jäljillä. Tykkään luokastani kovasti ja olen kiitollinen ja iloinen siitä, että saan olla täällä tekemässä tätä työtä. 

Toivon, ettei marraskuun pimeys ja kylmyys ole saanut teitä masennuksen valtaan, vaan jaksatte hakea iloa ja valoa itsellenne tärkeistä asioista ja ihmisistä. Lähetän täältä ison lastillisen aurinkoenergiaa ja rakkaita ajatuksia. On ikävä! Voikaa hyvin. <3

Katalan kamala koti-ikävä

Syyskuisia terkkuja Dohasta! 

Lämpöä ja hiekkaa riittää.

Treenimaisemat

Sisätiloissa joutuu silti turvautumaan
villaisiin lämmittimiin.

Kesän jälkeen oli ihana palata
tiettyjen asioiden pariin 

Naapurusto on onneksi pysynyt melko lailla ennallaan.

Viime kirjoittelukerrasta on vierähtänyt pitkä tovi. Ramadanista selvittiin lopulta hengissä ja kokemus oli osittain haastava, mutta samalla äärettömän mielenkiintoinen ja unohtumaton. Pitkän ja uuvuttavan loppulukuvuoden työputken pääteeksi koitti kesäloma. Aavikon hiekka vaihtui Suomen kesän vehreyteen ja aika riensi kuin siivillä. Kahden kuukauden loma kotioloissa, ystävien ja rakkaiden ympäröimänä oli maagisen ihana. Tuli käytyä joogaretriitillä, elämäni ensimmäisellä vaelluksella, kaksilla festareilla, kunnon Suomi -road tripillä ja ihan myös vaan oltua. Jouduin myös lähettämään rakkaan koirani ikiuneen. 

Paluu aavikolle ei ole tuntunut kovin helpolta. Monin puolin todella erilaiselta, kuin viime syksynä. Koska ehdin viettää Suomessa sen verran pitkän ja intensiivisen jakson, alkoi tuntua, että alan taas kuulua niihin kuvioihin, joista olin osittain ehtinyt vuoden aikana tippua pois. Vaikka olen käynyt pari kertaa vuoden aikana lomalla Suomessa, olen ehtinyt nähdä ystäviä ja läheisiä ihmisiä hyvällä tuurilla kerran. Silloin treffit ovat olleet hengästynyttä kuulumisten vaihtamista ja sitten onkin jo tarvinnut juosta seuraavaan paikkaan. En ole ehkä pystynyt antamaan itsestäni niin paljon, kuin olisin halunnut ja sen sijaan, että olisimme viettäneet rennosti aikaa yhdessä (kuten ystävillä on tapana), tapaamiset ovat olleet pikapäivityksiä. Tietynlainen yhteys ei ehkä ole löytynyt yhtä helposti. Kesällä oli aikaa nähdä hyviä ystäviä ja läheisiä useampia kertoja ja koin suurta onnellisuutta siitä, että muistin, miksi nämä ihmiset ovat minulle tärkeitä ja onnistuin itsekin heittäytymään rentoon yhdessäoloon. Tunsin vuoden poissaolon jälkeen jälleen kuuluvani sinne.

Sitten pitikin saada revittyä itsensä taas irti ja sanoa heipat. Joku saattaisi kommentoida tähän, että mitäs sitten lähdit toiseksi vuodeksi ulkomaille. Oma valinta. Mutta kun nämä asiat eivät ole ollenkaan niin mustavalkoisia. Nimittäin toki myös kovasti odotin Dohaan paluuta ja olen innoissani tästä toisesta vuodesta täällä. Jälleen kerran voisin kuvailla tuntemuksiani sanalla "ristiriitainen". Tykkään kovasti olla täällä, mutta pidemmän Suomessa vietetyn ajanjakson jälkeen en ehkä ole vielä täysin kotiutunut uudelleen tänne Dohaan. Keho on täällä, mutta mieli on edelleen ennemminkin Suomessa ja läheisissä ihmisissä siellä. Lisäksi huomaan, että on todella erilaista aloittaa toista vuotta täällä. Tavallaan oli helppoa ja mukavaa tulla, kun kaikki odotti valmiina ja tiesi tarkalleen, mihin oli astumassa. Myös työn aloittaminen tuntui tavallaan helpommalta nyt vuoden kokemuksen jälkeen. Katson sivusta, kuinka uudet kollegat juoksevat miljoonan käytännön asian perässä, rakentavat kotia ja koittavat saada työstä kiinni. Se kaikki on todella rankkaa. Siinä mielessä toisen vuoden aloittaminen tuntuu helpolta. Varjopuolena on taas se, että kaikki on jo koettu kerran. Vuoden kulku, täällä olevat paikat... Harva asia tuntuu enää yhtä erityiseltä kuin ensimmäisenä vuonna. Ja niinhän se elämässä menee - asiat tasoittuu ja uutuudenviehätys haihtuu. Siitä syntyy tuttu ja turvallinen arki. Ja se on myös todella mukavaa. Päässä kuitenkin surisee ristiriitaisia ajatuksia kaikesta. Ja on ikävä Suomea. Toki ystäviä ja rakkaita, mutta eniten luontoa ja ulkoilua. Juuri nyt kaipaisin sitä, että pääsisin metsään olemaan läsnä hetkessä ja hengittämään raikasta syysilmaa. Asettamaan sekavat ajatukset luonnon rauhan kautta järjestykseen.

Uskon, että viikkojen myötä tänne kuitenkin taas paremmin asettuu. Syy tämänhetkiseen vahvaan koti-ikävän tunteeseen löytynee lomasta. Omat haasteensa asetti nimittäin se, että ehdimme olla oppilaiden kanssa töissä vain viikon, kun meille koitti heti viikon loma. Paikalliset viettävät suurta Eid-juhlaa ja sheikin ohjeistamana meille seurasi siitä yllättäen muutaman lomapäivän sijaan koko viikon loma. 

Eid Mubarak!

Juhlintaa Katarassa.

Lomalla oli aikaa nauttia rauhallisista aamuista.

Ehdimme myös tehdä hieman kotimaanmatkailua.

En ole tehnyt tällä lomalla oikeastaan yhtään mitään järkevää ja se vasta onkin lisännyt ahdistusta. On ollut liikaa aikaa miettiä ja olla tekemättä mitään. Saamaton ja laiska olo. Nyt varmaan mietitte, että miten kiittämätön nainen hän onkaan! Valittaa liiasta lomasta. Ehkä olisin itse kaivannut pidemmän jakson kiinni töissä ja arjessa, jotta olisin päässyt kunnolla asettumaan takaisin tänne Dohaan ja sitä kautta osannut ottaa lomasta kaiken mahdollisen ilon ja hyödyn irti. Odotan siis jo innoissani sitä, että huomenna aamulla pääsee taas takaisin työn äärelle. Voi olla, että sunnuntai-iltapäivällä alankin sitten kalenterin avulla laskea päiviä ja tunteja seuraavaan lomaan, mutta ainakin nyt tuntuu tärkeältä päästä kiinni arjen työrytmiin. ;) Puhumattakaan harrastuksista, treenaamisesta ja kaikesta muusta tavalliseen arkeen kuuluvasta. 

Työniloa parhaimmillaan. Robotit rocks!

Tästä se lähtee!

Nauttikaahan koti-Suomessa syyskeleistä ja ruskasta sekä luonnon raikkaudesta! Olette ajatuksissa. <3