Satumaisten sattumusten Bali

No niin ihanat ja karsivalliset ihmiset siella ruudun toisella puolella! Nyt paattyy pitkahko hiljaiseloni, jota olen tahtomattani viettanyt blogin osalta. On ollut hauska saada itselleni tuntemattomilta ihmisilta (tuttujen tutuilta) palautetta, etta kuulumisiani kaivataan.

Elamani on vaan yksinkertaisesti ollut viimeiset kuukaudet yhta hullunmyllya. Sana katastrofi kuvaa tilannettani aika hyvin. Talla viikolla on ollut ensimmaista kertaa kahteen kuukauteen sellainen olo, etta taalta noustaan. Hassulla tavalla koen, etta mun uusi vuosi alkaa nyt!

Tasta lahdettiin...

...ja tahan paadyttiin.

Joulukuu oli ensin hurjan kiireinen toiden osalta, kuten aina. Sitten koitti joululoma ja lahdin ristiriitaisissa fiiliksissa ja hyvin vasyneena Balille. Joulu tuntuu itselleni viela vuoden vaikeimmalta ajalta ja olin tehnyt paatoksen matkustaa myos tana vuonna itsekseni kauas pois ja pysytella pois perinteisesta joulunvietosta. Vaikka olin innostunut Balista, joka oli jo pidempaan ollut haavelistallani, taustalla varjosti myos pelko ja epamukava tunne. Olen viimeisen parin vuoden aikana oppinut matkustamaan yksin ja aina lopulta nauttinut siita valtavasti. Silti joka kerta juuri ennen matkalle lahtoa minut valtaa epavarmuus ja pieni ahdistus. Jotenkin reissu tuntuu vahapatoisemmalta, kun sita ei saa jakaa kenenkaan kanssa. Ehka myos jossain alitajunnassa pelkaan, etten parjaa. Astun todelliselle epamukavuusalueelle ja hetkellisesti se ahdistaa. Kun kuitenkin vaan hyppaan ja paasen matkaan, minut valtaa joka kerta todella voimakas vapauden tunne ja koen, etta aivan kaikki on mahdollista ja koko maailma on auki. Sitten asiat alkavat aina jotenkin vaan hauskalla tavalla jarjestya – tapaan uusia ihmisia, ajaudun erilaisiin paikkoihin ja saan kokea mita huikeimpia juttuja. Siina kohtaa pystyn jo nauramaan peloilleni ja tunnen todella olevani elossa.

Viimeinen ilta kotona ennen lahtoa oli haikea.

Balilta koko tama pitka ja taysin jarjenvastainen tarinani oikeastaan alkaakin. En voi olla kirjoittamatta reissustani, silla se on varmasti ikimuistoisin ja hulluin kokemani matka ikina. Tasta alkaa pitka matkakertomukseni. Karsivallisyytta matkaan, lukijat!

Saavuin Balille keskiyolla, ja heti seuraavana aamuna matkustin pohjoiseen joogaretriitille. Tie oli pitka ja mutkikas, reissu kesti kolme tuntia. Jet lag painoi silmani matkalla vakisin kiinni, vaikka mieli olisi halunnut ihailla niita uskomattomia edessa aukeavia maisemia. Kaikki se vihreys lahes sattui silmiini.  Retriitti-paikkaan paastyani kaikki oli taydellista. Omalla, pakottamattomalla tavalla. Luonto oli upea, puitteet huikeat, ruoka maagista ja kaikki ohjelma fyysisesta joogasta meditaatioharjoituksiin ja water healingiin oli sanoinkuvaamatonta. Tutustuin upeisiin ihmisiin ja kavin monia mielenkiintoisia ja merkityksellisia keskusteja. Harjoitusten myota moni asia minussa selittamattomalla tavalla loksahti paikoilleen. En ikina unohda hurjia myrskyja, kun istuin hyttysverkon sisalla pimeassa huoneessa valveilla jetlagin vuoksi ja kuuntelin, kuinka ukkonen jyrisi suoraan ylapuolella ja salamat iskivat merelle. Unohtumattomia hetkia. Myos hetket akustisen live-musiikin aarella olivat mielettomia kokemuksia. Yhden intensiivisen ja koskettavan water healing -tuokion paatteeksi olimme kaikki vedessa niin sanotussa loppuympyrassa, ja mukana ollut muusikko Kevin soitti ja lauloi taustalla akustisesti yhta omista lempibiiseistani. Yhtakkia alkoi sataa aivan kaatamalla. Siina hetkessa oli taikaa.

Nakyma huoneestani

Tervetuloa Prana Vedaan!

Paikallinen pappi

Paikallinen kauppahalli

Kevin James

Aqua Healing oli voimakas kokemus

Koko retriitin kruunasi viimeinen ilta, jouluaatto. Tunnelma ja yksityiskohdat olivat niin uskomattomia, porukka oli hioutunut kaiken yhdessa kokemamme jalkeen tiiviiksi, kulttuurit kohtasivat ja sydan oli jotenkin itsella niin auki ja kiitollinen, etten usko ikina kokeneeni mitaan vastaavaa. Ilta huipentui retriitillamme mukana olleen chanting-gurun / muusikon Kevin Jamesin akustiseen konserttiin joulukuusen valossa, balilaislasten laulaessa hanen laulujensa mukana tonttulakit paassa. Siina hetkessa tiivistyi kaikki se hienous, jota yksin matkustaminen tarjoaa.

Pina & Nina 

Jotta tarina ei kavisi liian satumaiseksi, tapahtui reissun ensimmainen takaisku jo retriitilla. Tykkaan kirjoittaa blogia ja myos henkilokohtaista paivakirjaa lapparillani. Oli sateinen ja myrskyinen iltapaiva vain muutama paiva retriitille saapumisen jalkeen. Sade oli tauonnut hetkeksi, mutta aallokko oli todella kova. Halusin istuskella ulkona ja kuunnella meren aanta. Olin olevinani muka fiksu ja valitsin paikan, johon pienen tarkkailun jalkeen aallot eivat yltaneet. Olin nauttinut siina paikassa olostani puolisen tuntia, kunnes yhtakkia yksi yksittainen valtava aalto tuli ja heitti vedet suoraan MacBookilleni. Mitaan ei ollut tehtavissa. Sammutin koneen ja yritin antaa sen kuivaa avattuna ja vaarinpain (googlen ohjeita noudattaen), mutta kone ei suostunut reissun aikana enaa kaynnistymaan. Tassa kohtaa pystyin sailyttamaan henkisen balanssin kahdesta syysta: a) olin tehnyt paljon meditaatiota ja b) luin lapi matkavakuutustani ja oletin sen korvaavan menetetyn omaisuuden. Onneksi tassa kohtaa reissua en viela tiennyt, etta nain ei tulisi kaymaan. Se selvisi itselleni vasta muutama viikko sitten. Note to myself: ethan kirjoita paivakirjaa aaltojen aarella. Tassa syy, miksi joudutte lukemaan kirjoitustani ilman pisteita a tai o kirjainten paalla. Pahoittelut siita!

Hyvasti MacBook!

Retriitin jalkeen oli ristiriitaiset tunnelmat. Mieli ja keho kasitteli kaikkea koettua ja tuntui, etta edelleen moni asia ja ajatus loksahteli paikoilleen. Sydan oli pakahtua onnesta ja kiitollisuudesta. Samalla lahes viidakkomainen, hiljainen ymparisto meren aarella vaihtui Ubudin paahtavaan kuumuuteen ja hektisyyteen. Naytin varmasti todella eksyneelta. Pikkuhiljaa aloin paasta jyvalle ymparistosta ja ihastuin Ubudiin kovasti.

Yksi mielenkiintoisimmista kokemuksista oli kaynti paikallisella parantajalla. Joogaretriitilla tapaamani ihana saksalainen tytto kertoi kayneensa Wayan-nimisen naisen luona. Jos olette nahneet Eat Pray Love -leffan, on Wayan nainen, jolla on pieni tytto ja jolle Elizabeth ystaviensa avustuksella keraa rahaa talon rakentamiseen. Kavelin hanen luokseen aurinkoisena aamuna ja han kehotti tulemaan takaisin kahdeltatoista. Otin siina valissa rentouttavan paahieronnan ja vahan jannittyneena tulin myohemmin takaisin. Wayan oli todella tiukkapuheinen ja hiljainen balilainen nainen, joka hymyili vain harvoin ja jolla tuntui olevan sata lankaa kasissaan samaan aikaan. Hanen vastaanottohuoneensa oli auki suoraan kadulle. Jokainen ihminen joka tuli tapaamaan hanta, astui tilaan, jossa han tapasi potilaitaan. Ymparilla oli toinen toistaan ihmeellisempia purkkeja ja purnukoita. Takahuoneessa muutama nuorehko balilainen mies touhusi jotain askareita, joita Wayan oli heille antanut. Tapaamisemme alkoi silla, etta han roiski paalleni ilmeisesti jotain pyhaa vetta ja sytytti suitsukkeen. Han laittoi kukkia korvieni taakse. Taman jalkeen Wayan alkoi lukea kammentani ja sain valita kaksi aihetta, josta haluaisin hanelta kuulla. Valitsin terveyden ja rakkauden. Terveydentilaani varten hanella oli valmis lomake, johon han taydellisen hiljaisuuden vallitessa rasti jotakin samalla kun katseli kammentani. Yritin vilkuilla, mita han sinne merkitsi. Vatsaongelmia, niska- ja hartiajumeja, huono verenkierto. Suurin osa oli melko ymparipyoreaa, mutta osa asioista tuntui osuvan kohdalleen. Noh, sitten han luki kammenestani rakkauselamastani, merkitsi ihmeellisia aikajanoja ja numeroita paperille eika puhunut sanaakaan. 

Wayan

Sitten han alkoi kertoa, mita oli nahnyt ja aloitti terveydentilastani. Samaan aikaan alkoi tietenkin hirvea ruuhka. Porukkaa lappasi sisaan kyselemaan vapaita aikoja. Jollakin oli jalka ruhjeilla. Han yritti samaan aikaan keskustella vapaista ajoista ja kertoa minun suoliston epatasapainosta ja ilmavaivoistani. Koin oloni erittain epamukavaksi ja kerroin, etta koska kyse on hieman henkilokohtaisista asioista, olisiko mahdollista, etta han palvelisi asiakkaat ensin, jotta saisimme tyoskentelyrauhan yhdessa. Yksi venalainen tytto oli loukannut jalkansa skootteri-onnettomuudessa, ja Wayan alkoi kesken kaiken hoitaa hanta. Han katsoi siina silmieni edessa tyton kammenta ja alkoi sitten tiukalla aanensavylla kertoa tytolle, etta oikea ongelma ei ole ruhjeilla oleva jalka. Ongelma on suolistossa ja mielessa. Han kaski tuimasti tyton nurkkaan rukoilemaan. Tytto ei ymmartanyt englantia kovin hyvin, mutta meni hammentyneena nurkkaan seisomaan ja yritti nayttaa rukoilevalta. Valilla Wayan vilkaisi sinne ja huusi ”Pray, more, more.” Han totesi, etta tyton mieli ja keho ei ole yhteydessa. Lopulta pitkan puhuttelun jalkeen han pyysi balilaisia poikia ottamaan tyton takahuoneeseen ja he ilmeisesti levittivat jonkinlaista yrttivoidetta haavoille. Taman jalkeen paasimme jalleen minun ilmavaivoihini ja han alkoi syottaa minulle joitakin kuivattuja lehtia ja yrttinappeja. Jarki sanoi, etta ala syo, mutta ne uskaltanut suututtaa kyseista naista, joten kauniisti hymyillen vedin ne naamariin ja toivoin parasta. Han kertoi terveydentilastani ja kaikki hanen kertoma muistutti jannan paljon asioita, joita han oli juuri kertonut venalaiselle tytolle. Tosin minun han ei kaskenyt rukoilla. Kaikkeen fyysiseen vaivaan hanella olisi ollut hoito, kunhan vaan hinnasta olisi paasty ymmarrykseen. Koska minulla ei kuitenkaan ollut kayttaa satoja euroja erilaisiin hoitoihin, totesimme yhdessa, etta ehka voisin jossain kohtaa palata hanen luokse ja halutessani myohemmin tulla tarvittaviin hoitoihin.

Terveyden jalkeen paasimme viela itselleni kiinnostavampaan aiheeseen eli rakkauselamaani. En kertonut itsestani hanelle mitaan taustoja. Han katseli piirtamiaan aikajanoja ja lukuja ja kertoi, etta olen hiljattain eronnut kahdeksan vuoden suhteesta. Lisaksi han naki yllattavan tarkasti juttuja menneisyydestani, olin jopa aika hamillani joistain asioista, joita han osasi menneisyydestani kertoa. Osaan hanen kertomistaan asioista suhtaudun melko kevyesti, mutta osaa asioista jain miettimaan enemman. Hauskinta oli ennustus tulevaisuudelle. Han kertoi, etta sydan tulisi sarkymaan kahdesti. Kerran isosti ja kerran vain vahan. Iso sarkyminen oli kuulemma jo tapahtunut ja sydan on toipunut siita jo melko hyvin. Han naki tulevaisuudessani useampia rakkauden kohteita, mutta en kuitenkaan halua uskoa liian vakavasti hanen ennustuksiinsa. Minulle jotenkin iso asia oli kuulla, etta saatan loytaa rakkautta tulevaisuudessa. Sinkkuna ollessa iso toisinaan iskeva pelko ainakin itsellani on ollut, etta mita jos en koskaan loydakaan ketaan. Jotenkin kaiken kuulemani ja kokemani jalkeen ajattelen, etta olipa mielenkiintoinen kokemus ja hauska tarina kerrottavaksi! Joitakin asioita jaan ehka miettimaan enemman, joihinkin en itse usko lainkaan. Tarkein anti oli ehka luottamus ja sen tunteen vahvistuminen, etta sydan olisi valmis rakastamaan ja vastaanottamaan rakkautta. Tiesin sen jollain tasolla jo etukateenkin, mutta kaynti vain vahvisti fiilistani ja puki tuntemukseni sanoiksi.

Koska Wayan halusi antaa pienen naytteen hanen hoidoistaan, balilaismiehet tulivat hakemaan minut takahuoneeseen. Koska meilla ei ollut yhteista kielta heidan kanssaan, olin hyvin hammentynyt siita, mita oli tapahtumassa. He ohjasivat minut makaamaan sangylle ja alkoivat hyvin kovakouraisesti hinkata naamaani ja saariani maralla haisevalla pyyhkeella, jonka jalkeen levittivat hyvin voimakkaan hajuisen voiteen kyseisille alueille. Tietysti naamasta se levisi korviin, niskaan ja hiuksiin. Ilmeeni olisi varmasti ollut nakemisen arvoinen. Lopuksi he alkoivat putsailla naamiota pois ja lopulta ohjasivat epailyttavaan suihkuhuoneeseen. Lopulta lahdin aarettoman hammentyneena ja kiireesti pois ja loppupaiva meni enemman tai vahemman hammennyksen varassa.

Siis anteeksi mutta mita taalla tapahtuu?

Halusin menna kokeilemaan Ubudin puhutuinta joogasalia. Ajattelin, etta yin-jooga auttaa tasapainottamaan myos hammentynytta mieltani. Vedin paalle joogatrikoot ja ripustin kaulaan uuden rukousnauhaa muistuttavan joogakorun, jonka olin nahnyt useilla ihmisilla olevan kaulassa. Ajattelin, etta noh nyt sulaudun joukkoon. Saavuin Yoga Barn -nimiselle salille ja se oli yksi upeimmista joogasaleista, jonka olen nahnyt. Valitettavaa oli se, etta joogatunti oli taynna. Lottovoitto oli se, etta heilla oli myos ihana ravintola, joten joogatunti vaihtui syomiseen. Same same, but different! Tallustelin onnellisena kotiin ja ostin viela matkalta taskulampun ja sadetakin, koska tulevana yona lahtisin tulivuorivaellukselle. Kun paasin hotellille, parantajalla syodyt lehdet ja yrttipillerit alkoivat potkia mahassa ja iski hirvea ripuli. Vahan imodiumia naamaan ja paatin, etta siita huolimatta lahden vaellukselle.

Aamuyosta klo 02 kyyti tuli hakemaan ja lahdimme kuuden hengen porukalla kohti tulivuorta nimelta Mt Batur. Olin taynna tarmoa, mutta maha oli edelleen sekaisin, joten aamupalaksi popsin ainoastaan imodiumia. Saavuimme tulivuoren juurelle klo 04 ja siita alkoi kiipeaminen. Olisi pitanyt aavistaa, ettei idea ollut paras mahdollinen. Tulivuoren juurella olisi satoja ihmisia useissa eri ryhmissa. Omalla nuorella balilaisoppaallamme oli yksi taskulampu annettavana kuuden hengen seurueellemme. Onneksi olin ostanut oman edellisena iltana. Han oli kuitenkin kekselias nuori herra ja kaytti iPhonen taskulamppua. Yllaan hanella oli flipflopit ja farkut. Kylla ammattilaisen vain tunnistaa! :D

Jo hyvin alkuvaiheessa reissua muistin, etta minahan oikeastaan inhoan ylamakia yli kaiken. Siina kohtaa vahan ikava havainto, kun edessa oli jumalaton nousu kahden kilometrin korkeuteen. Pian itselleni myos selvisi, etta tamahan ei ole mikaan mukava luontopolku, jota pitkin napparasti kiivetaan, vaan ihan oikea tulivuori. Maasto oli todella vaikeakulkuista ja jalansijaa oli laavakivien keskelta vaikea loytaa. Sanotaanko nain, etta piti ottaa aika monta hengahdystaukoa ja kirosin muutamaan kertaan mielessani, etta pitaako kaiken maailman typerat ideat toteuttaa. Hotellihuoneen mukava sanky olisi ollut merkittavasti parempi suunnitelma. Jollain kasittamattomalla voimalla kuitenkin paasin ylos ja siina kohtaa oli aika voittaja-fiilis. Kello oli kuusi aamulla ja aurinko oli nousemassa. Maisema oli upea. Ymparilla oli valtava massa ihmisia ja kaikki soivat evaita. En edelleenkaan uskaltanut syoda mitaan. Siina kohtaa se oli tosin loistava idea, silla saimme huomata, etta paikka kuhisi erittain aggressiivisia apinoita. Apinat hyppivat ihmisten olkapaille ja varastivat kaiken mahdollisen, mita nakivat. He soivat kananmunia kuoret paalla ja voileipia laatikoineen paivineen. Siina kohtaa alkoi olla sellainen fiilis, etta haluan pois taalta. Olin kadottanut oman ryhmani, koska kaikki kuusi vaelsimme kovin eri tahtiin. Oppaastakaan ei ollut havaintoa. Ei auttanut kuin lahtea alas ja toivoa, etta tapaisin muut autollamme.

I DID IT!

Mt Batur check!

Aggressiiviset apinat

Ja ei muuta kuin alaspain...

Juuri ennen alas lahtoa sain napattua viela hienon kuvan ja ajattelin, etta onneksi alkaa alamaki. Vaan kuinka vaarassa sita voikaan ihminen olla. Jos ylos kapuaminen oli haastavaa, alastulo oli mahdotonta. Etenimme loputtomassa jonossa etanavauhtia ja jokainen askel oli tarkkaan harkittava. Matkan varrella useammalla ihmisella jalka lipesi, mutta en nahnyt pahempia onnettomuuksia. Kunnes. Yhdessa jyrkemmassa kohdassa oli hiekkaa alla ja irtokivia paalla. Kivi liikahti ja tasapaino petti. En saanut korjattua tasapainoa ja lensin taaksepain. Refleksinomaisesti otin koko kehon painon vastaan vasemmalle ranteelleni. Mikali olisin osannut olla laittamatta rannetta alle, mitaan tuskin olisi tapahtunut. Kuulin aanen ja tiesin saman tien, etta rane murtui. Ihmiset ymparilla kyselivat minulta, etta missa oli oppaani tai ryhmani. Minulla ei ollut aavistustakaan. Sitten muutama muu opas halusi auttaa hieromalla kattani. Tiesin, etten halunnut antaa kenekaan koskea kateeni, joten yritin kohteliaasti kieltaytya. Tajusin, etta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin paasta alas kahden kilometrin korkeudesta, ilman minkaanlaista ensiapua tai kipulaakitysta. Jollain kasittamattomalla adrenaliinipiikilla/selviytymisvaistolla paasin alas. Siella sain muilta turisteilta kipulaaketta ja kavin ostamassa kotimatkaa varten puolen litran kylman colan viilentamaan katta, joka oli tassa kohtaa todella turvonnut ja taysin epamuodostuneen nakoinen. Kotimatka mutkittelevalla ja kuoppaisella tiella oli kadelleni aika tuskainen. Tassa kohtaa olin ollut myos 17 tuntia syomatta ja vetanyt kohtalaisen rankan vaelluksen.

Is this normal??

Paasin hotellille ja astelin suoraan aamupalapoytaan. Jouduin pyytamaan apua kaikessa. Sitten aloin selvittaa, mista loytaisin sairaalan. Kuulin, etta BIMC Hospital oli hyva ja kohtalaisen lansimainen. Tietysti oli myos kirjauduttava hotellista ulos, silla tarkoitus oli vaihtaa kaupunkia, joten piti pakata laukut yhdella kadella kasaan. Jouduin pyytamaan respan naista tulemaan riisumaan minut, jotta paasin hikisen vaelluksen jalkeen suihkuun. Ei ehka ihan reissun huippu-hetkia. Onnistuin pakkaamaan kamat ja uuden saksalaisen ystavani avulla loysin hyvaksi kerrotun sairaalan. Pakkasimme tavarani taksiin, hurautin uuteen kaupunkiin Cangguun ja siella uuteen hotelliini, kirjauduin pikaisesti sisaan, jatin laukut heille ja jatkoin taksilla matkaani sairaalaan. 

Sairaalassa selvisi, etta kasi oli murtunut ja vaati kayntia ortopedia, silla murtuma oli lahella hermoa ja saattoi vaatia leikkauksen. Laakari sanoi, etta viimeistaan viikon sisalla olisi kaytava ortopedilla, joten paatin menna vasta Dohassa visiitille. En todellakaan halunnut leikattavaksi Balilla. Kiitin hyvasta hoidosta, sain hyvan arsenaalin laakkeita mukaani ja maksoin kiltisti kuusi miljoonaa. Pitkan ja tuskaisen paivan jalkeen olin illalla seitsemalta takaisin hotellilla. Tilasin pizzan ja mojiton ja mietin, etta mita ihmetta viimeisen 24 tunnin aikana olikaan oikein tapahtunut.

Vasynyt reissaaja

Sairaalareissun jalkeen
auringonlaskua fiilistelemassa Canggussa

Viimeiset paivat Balilla menivat kaden armoilla. Jooga oli pakko unohtaa. Onnistuin kuitenkin syomaan pari mahtavaa smoothie bowlia, nauttimaan spa-hoidoista, treffaamaan uutta saksalaista ystavaani seka kaymaan yksilla Tinder-treffeilla beach barissa. Vaikuttaisi silta, etta kannatti!

Coffe Organic Bali ja taydellinen smoothiebowl

Kun ei voi pesta itse hiuksiaan,
on aika ihanaa kun joku tekee sen puolestasi.
Vietin kolmisen tuntia spassa.

Ihana uusi ystavani Irene!

Finns Beach Club ja treffit

Kotiin lahdin kaikesta huolimatta kiitollisena ja onnellisena. Koin olevani 150 % elossa! Bali vei sydameni ja jotenkin lahtiessa oli vahva tunne siita, etta me viela kohtaamme. 

Olin menossa Balilta uudeksi vuodeksi Dohan kautta suoraan Dubaihin ja sielta Abu Dhabiin Coldplayn konserttiin. Onneksi en tassa kohtaa viela tiennyt, kuinka monta mutkaa matkan varrella tulisikaan vastaan.

Dohan kentalla 9 tunnin Balin lennon jalkeen
autuaan tietamattomana,
kuinka pitka ja raskas reissu viela oli edessa.