Kiitollisuuden, ikävän ja kärsimättömyyden äärellä

Terveisiä sateisesta Dohasta. 

Kyllä, kuulitte oikein. Niin kamalaa kuin se onkin myöntää, täälläkään ei aina paista aurinko. Taitaa olla peräti kolmas sateinen päivä putkeen käynnissä. Eli on meilläkin rankkaa täällä. ;) Jotain sateisten päivien harvinaisuudesta kertoo se, kuinka hurmiossa lapset tuntuvat ilmasta olevan. Tunnistan samaa ilmiötä, mikä Suomessa on havaittavissa ensilumen aikaan. Eikä se taida meillä rajoittua pelkästään lasten huumailuun, sillä kyllä ihan täältä käsinkin olen innostuksesta ihaillen katsellut lumisia facebook-päivityksiä. Tänään taisi olla kaikkein kovin sade ja jopa ukkosta ilmassa. Ja koska sade on aavikolla niin harvinaista, ei siihen oikeastaan ole varauduttu. Tähän sopii mainiosti biisi, josta kollegani tänään osuvasti muistutti... "I wanna know, have you ever seen the rain?" Viemäröinti taitaa olla käsitteenä hyvinkin vieras. Kun vettä tulee tarpeeksi, se näyttää tältä. Onneksi päästiin kuitenkin kuivin jaloin ja autoin kotiin!

Ensimmäiset kaksi kuvaa
eivät ole itse napattuja,
mutta kertovat silti hyvin siitä,
mitä tapahtuu, kun aavikolla sataa.

Onneksi omassa naapurustossa
tilanne ei päässyt näin pahaksi,
mutta kyllä ihmetystä riitti!

Aina aurinkoinen Porto Arabia täyttyi sadepilvistä.
Jotain on pielessä.

Ilmat on täällä viilentyneet muutenkin yllättävän äkkiä. Tuntuu, että se kaikkein ihanin ja ihanteellisin aika säiden osalta jäi tosi lyhyeksi. Jouduin makaamaan kotona kipeänä n. 1,5 viikkoa putkeen ja kun pääsin jalkeille, sain kauhukseni huomata, että tännehän on tullut kylmä. En koskaan ajatellut palelevani 27 asteen lämpötilassa. Samaan aikaan oppilailla on koulussa päällä talvitakkia ja villarukkasia. Niin sitä vaan ympäristöönsä tottuu, ja toisaalta lämpötila on tippunut parikymmentä astetta sen kolmen kuukauden aikana, minkä olen täällä nyt asustanut. Eli eikö niin, että ei ihme jos paleltaa? ;)

Mitä tämä on?!?
Tänne on tullut kylmä!
Vain 27 astetta.

Vähän alkaa tämä talvi paleltamaan!

Onneksi aurinko saa kuitenkin hymyilemään.

Kuukausi jouluaattoon. Vaikka sain viime viikkoisilta vierailta tuliaisiksi aivan ihanan muumi-suklaajoulukalenterin ja lempijoulusuklaatani, ja myös perinteinen partiolaisten joulukalenteri odottelee kaapissa, ei joulunodotus ole koskaan tuntunut näin erikoiselta. En halua sanoa vähäpätöiseltä, mutta... Olen ollut aina todella innokas jouluihminen. Toisin sanoen rakastan joulua koko sydämestäni. Kun kaikki muut valittavat, että joulukoristeiden ja konvehtien tulo kauppojen valikoimiin aikaistuu tai ihmiset kiroavat loppuunkuluneita joululauluja, itse en voisi olla onnellisempi. Tänä vuonna joulu merkitsee minulle ensimmäistä kertaa aivan eri asioita, kuin koskaan ennen. Se herättää samaan aikaan paljon tunteita ja toisaalta ei tunnu oikein miltään. Hyvin ristiriitaista. Eikä nämä fiilikset oikeastaan johdu siitä, että olen täällä kaukana aavikolla. Kuluva vuosi on tehnyt sellaisen myllerryksen elämässäni, etten varmaan ikinä enää (toivottavasti) tule kokemaan vastaavaa. Niin monen asian kanssa olen vasta uudenlaisen harjoittelun alussa, että tuntuu pelottavalta kohdata se juhla, joka on pullollaan hyviä ja haikeita muistoja menneestä. Varsinkin, kun joulu juhlana on aina ollut tosi merkityksellinen ja rakas. Eikä koskaan vähiten niiden ihmisten vuoksi, jotka ovat olleet ympärilläni. Koska tänä vuonna aivan kaikki on toisin, tein radikaalin ratkaisun, ja päätin viettää joulun sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa vasta harjoittelen olemaan ja josta pikkuhiljaa opettelen tykkäämään. Lähden itseni kanssa Thaimaaseen viikon joogaretriitille. Olen haaveillut joogaretriitistä jossakin lämpimässä jo todella pitkään, mutta jotenkin nyt sille tuli täydellinen ajankohta. En pysty antamaan tilaisuudelle ja tulevalle matkalle etukäteen niin suurta hehkutusta ja huumaa, kuin se ehkä ansaitsisi, sillä suru  ja valtava haikeus varjostavat suunnitelmiani. Suru edelleen seuraa jokaista suunnitelmaani ja askeltani. Surusta huolimatta on kuitenkin pyristeltävä eteenpäin, ja uskon, että jälkikäteen katsottuna kokemus tulee varmasti olemaan merkittävämpi, kuin osaan ehkä edes vielä kuvitella. On aikaa pysähtyä, rauhoittua, kuunnella itseäni ja tuntemuksiani ja löytää yhteyttä omaan kehoon ja mieleen. Itseään ei voi koskaan tuntea liikaa.

Ekat pikkujoulut takana
ja työkaveri iski kesken päivän pöytään
itse tekemät joulutortut.
Dohassakin on alkanut joulunodotus!

Ja mikäs tässä odotellessa,
kun eväät on tällaiset!

Rakkaat ystävät väkersivät piparkakkutalonkin,
mutta Dohan kosteus oli talolle liikaa!

Maistuu se pipari
litteänä ja hiukan kosteanakin.
Ei muuta kun koristeet päälle ja syömään! :D

Ja sitten. Arvatkaa kuinka pölöä. Ensin ei ole ikävä muka juuri ollenkaan. Ei sitä oikeastaan muista ikävöivänsä niin kauheasti. Kaikki on kivasti täällä uudessa kotikaupungissa, ja se tuntuu tarkoittavan omalla kohdallani, että kerrankin mielelläni ei ole kauheasti tarvetta vaellella muualla.

Sitten saan pitkin syksyä ripotellen muistutuksia ikävästä - ihania yllärivieraita tulee käymään Suomesta. Kuten viimeksi kerroin,  eka ystävä piipahti lokakuun alussa. Viime viikolla sain myöskin yllättäen, kahden viikon varoitusajalla ihanan, rakkaan BFF:n ja hänen puolisonsa kyläilemään. Oli ihan mahtavaa päästä turisemaan ja kokemaan Dohaa uudella tavalla tuon ”siskoni” kanssa. Ja sitten marraskuun lopulla – eli apua ja viikon päästä - ovea kolkuttaa vielä kolmas ystävä, jonka tuloa olen osannut odottaa pisimpään, ja joka on myös erittäin odotettu ja tärkeä vieras.

Ystävien saapumisen kunniaksi eka leipomus Dohassa
- rocky road cheese cake!

Mikään ei tee yhtä onnelliseksi ja kiitolliseksi,
kun tuliaiset Suomesta.
Varsinkin sellaiset, joita et ole pyytänyt,
mutta jotka ystävät osaavat tuoda siitä huolimatta.

Kai voisin sanoa, että olen äärettömän onnekas. Yksi suomalaisista kavereistani totesi asiaan liittyen jokin aikaa sitten, että on jopa hieman kateellinen, kun niin paljon ystäviä tulee käymään luonani.

Kun lähdin tänne, tiesin, että tulen tekemään kaiken tämän tasan tarkkaan vain itseäni varten. Tänne lähteminen on ollut ensisijaisesi oman haaveeni todeksi elämistä. Jonkun mielestä se saattaa olla jopa vähän itsekästä. Läheiset ovat olleet todella kannustavia ja tukeneet päätöstäni. Vaikka tänne asettumisessa on omat haasteensa ja vaikeat hetkensä, välillä tuntuu, että läheisilläni on enemmän sopeutumista siihen, etten ole maisemissa. Itse olen rakentanut tänne ihan oman, täysin erilaisen maailman. Itse puolestani lähdin sieltä maailmasta pois. Ja välillä se yllättää, kun kuulen, kuinka moni oikeasti kaipaa. Totta kai itselläkin on ikävä kaikkia läheisiä, mutta täällä meno, maisemat ja kulttuuri ovat niin erilaisia, ettei tänne näihin kuvioihin kukaan tutuistani tietyllä tavalla kuulu, joten en ihan samalla tasolla osaa heitä kaivatakaan. Lisäksi alku on ollut täynnä kaikkea uutta ja ihmeellistä.

Tietysti kun kuulen, että rakkaat ovat kokoontuneet siellä kaukana yhteen, tulee ikävä. Tänä syksynä sellaisia hetkiä ovat olleet esimerkiksi hyvän ystävän häät ja isänpäivä. Samoin tietyt vastaantulevat asiat ja hetket muistuttavat jostakin rakkaasta ihmisestä kotona Suomessa. Yksi päivä huomasin, että talomme edustalle oli istutettu ”talvikukat”. Juuri samoja kukkia, joita äitini joka kesä Suomessa istuttaa.

Ihana morsian, nykyään vaimo.
Ja minulle aina rakas ystävä!

Ikävä voi joskus iskeä pienistä asioista.

Olen kokenut haastavana pitää jokaiseen rakkaaseen niin paljon henkilökohtaista yhteyttä, kuin haluaisin. Osaa ihmisistä se saattaa harmittaa, osasta se voi tuntua ylimieliseltä. Totuus on, että täällä arki vie mennessään. Samalla tavalla kuin missä tahansa kodissa. Olen mestari stressaamaan eri asioista, mutta yhteydenpidosta en ole oikein osannut stressata. Kai siinä on mukana sitä samaa itsekkyyttä, kuin tänne lähtemisessä. Tiedän, että haluan olla täällä ja pidän yhteyttä sen mukaan, mikä tuntuu itsestäni ja voimavaroistani sopivalta. Se ei vähennä ikävän tai rakkauden määrää läheisiäni kohtaan.

Olen todella onnekas, kun perheen lisäksi ympärilläni on tosi suuri ja rakas joukko ystäviä. Kun lähdin tänne, moni sanoi tulevansa vierailulle. Rehellisesti sanottuna täytyy myöntää, että olin aika skeptinen sen suhteen, että ketkä oikeasti mahtavat tulla.

Huomenna vietetään Thanksgiving-juhlaa, josta olemme tälla viikolla koulusta oppilaiden kanssa puhuneet. Se saa ajatukset väkisin kääntymään siihen, mistä olen itse kiitollinen. Kaikki rakkaat olette erityisen paljon mielessä. Voisin listata loputtoman määrän asioita, joista olen kiitollinen ja onnellinen. Tavoitteenani on, että listaisin joka ilta ennen nukkumaan menoa mielessäni vähintään kaksi kyseiseen päivään liittyvää asiaa, joista olen kiitollinen.

Jo tässä kohtaa kokemusta olen tosi kiitollinen siitä, että niin moni joko ihan tosissaan tulee käymään tai erittäin vakavasti vierailuaan suunnittelee. Tänne matkustaminen ei ole halvinta mahdollista lystiä ja jokaisella on erilaiset elämäntilanteet ympärillään. Olen todella kiitollinen ja otettu siitä, että olen saamassa niin paljon vieraita. Yhtä lailla olen otettu siitä, että ihmiset kyselevät, koska tulen käymään Suomessa tai muuten kertovat ikävöivänsä. Tuntuu ihanalta olla rakastettu ja kuulla, että siellä vielä minut muistatte. <3 Moni on kiinnostunut minun kuulumisista, mutta toki aivan samalla tavalla olen kiinnostunut siitä, mitä läheisilleni kuuluu ja mitä siellä Suomen elämässäni tapahtuu, vaikka en sitä aina muista tai osaa henkilökohtaisesti kysyä. 
(Jos kuvaasi ei tästä alta löydy, se ei missään nimessä tarkoita, ettetkö olisi ajatuksissani usein.)

Voi teitä ihanuuksia! <3

Iskä <3

Tätäkin tyttöä kova ikävä!

Seuraava, odotettu vieraani!

Jumppakamut

Åbo Familjen!
Vain yksi jäsen puuttuu kuvasta.
<3

Upea ystävä,
rakastava äiti
ja sisukas ope!

Tätä sydämellisempää ihmistä
on vaikea löytää!

Vastaan sinulle kyllä vielä! :)

Teen päätöksen. Haluan lähteä viikon lomalla tammi-helmikuun vaihteessa käymään Suomessa. Ja mitä tapahtuu mielelle tämän päätöksen myötä? Yhtäkkiä iskee ihan hillitön ikävä Suomea. Luontoa, harmautta, sadetta, lunta... Ja erityisesti kaikkia läheisiä. Sitä haluaisi vaan ihan nyt heti nähdä kaikki ihmiset. Ajatus lähtee vyöryämään – mitähän sille tietylle ihmisille kuuluu tänään, entäpä taas sille toiselle. Saisinpa halata sitä ihmistä nyt heti! Saisinpa jutella sen rakkaan ihmisen kanssa juuri nyt! Ja saisinpa katsoa leffaa siinä omalla sohvalla yksikseni köllien n-y-t.

Haaveissani on nähdä tammikuussa myös
uskollista ja rakasta Sisua,
jonka pehmeää, lohduttavaa turkkia
on tullut varsinkin kipeänä ollessa ikävä
monen monta kertaa.

Mieli toimii välillä kai myös suojaustarkoituksella, ehkäpä myös ikävän suhteen. Mutta nyt on suojaukset irrotettu ja odotan jo todella innolla tulevaa piipahdusta Suomeen. Samalla se tuntuu niin kaukaiselta.

Ikävää on osittain kasvattanut myös viime viikkojen loputon sairastelu. Vähintään kuusi viikkoa on vierähtänyt flunssan kourissa. Käynnissä kolmas antibioottikuuri, takana korkea kuume, keuhkoputkentulehdus ja nyt juuri parhaillaan poskiontelotulehdus. Liian monta päivää kulunut kotona maaten ja valkoisia seiniä tuijotellen. Alkaa oma kärsivällisyys olla sairastelun ja lääkärikäyntien suhteen todella koetuksella. Hoitoon hakeutuminen sekä hyvän hoidon saaminen ovat olleet täällä omalla kohdallani vaikeampaa, kuin osasin Suomesta lähtiessä ajatella.

Paikallista terveydenhuoltoa
on tullut kokeiltua useita kertoja.

Koskaan ei silti ole
liian paha hetki selfielle! :D

Viimeisin arvio on se, että tänne muuttaessani ympäristö on kuormittanut elimistöni puolustusjärjestelmää uudella tavalla ja kroppani on koittanut sitä tämän alun ajan itsekseen korjata. Nyt kehon immuunijärjestelmä on ylikuormittunut, eikä enää pysty taistelemaan ympäröiviä olosuhteita vastaan. Ymmärtääkseni näitä jatkuvalle sairastelulle altistavia ympäristötekijöitä ovat esimerkiksi täällä oleva hiekka ja pöly, jatkuva ilmastointi sekä uudenlainen bakteerikanta. Lääkärin viimeisimmän arvion mukaan on todennäköisesti  alettava käyttämään jonkinlaisia allergialääkkeitä ennaltaehkäisevässä tarkoituksessa.

En ole koskaan pelännyt lääkäriä, sairaaloita, neuloja enkä oikeastaan yhtään mitään terveydenhuoltoon liittyvää, mutta näiden viime viikkojen kokemusten myötä on tullut valehtelematta todella ahdistunut, huolestunut ja turvaton olo. Apua ei meinaa löytyä tai sen saaminen on ollut äärettömän työlästä, vaikeaa ja voimia vievää – varsinkin kipeänä. Saatu apu on valitettavasti myös toiminut vain pienen hetken ajan, kunnes sairaus on ottanut jälleen jättiaskeleen kohti huonompaa suuntaa.  Pakko sanoa, että on sellainen olo, ettei tilanteeni ole tällä hetkellä kenenkään käsissä. Tätä kaikkea ei helpota taustallani vaikuttava perussairaus, joka tekee kaikista sairasteluun liittyvistä asioista aina hieman haastavampia, kuin perusterveellä ihmisellä.

On kurja olla koko ajan puoliteholla. Se alkaa kuuden viikon jälkeen väkisin vaikuttamaan mieleen. Välillä on tosi kova ikävä Suomeen. Välttämättä lääkärikäynnit ei olisi kovin paljon helpompia, mutta tietty turvattomuus olisi silti pienempää. Kaipaan myös niiiiiiiiiiin paljon sitä, että saisin treenata kunnon hien pintaan ja jalat hyytelöksi! Olen katsellut kateellisena omalta parvekkeeltani, kun reippaat ihmiset tulevat kävely-, juoksu- tai pyörälenkeiltä ja jumppaavat kolmikaistaisen valtavan autotien vieressä olevalla nurmialueella. No okei, totta puhuakseni se viimeksi mainittu oli aika hölmön näköistä. Mutta silti sitä katsellessani tuli fiilis, että minäkin haluan! Ehkä se kertoo turhautumisen tasosta tällä hetkellä. Olisin mielummin ruuhkaisen ja saasteisen autotien varrella jumppaamassa, kuin arpoisin pääni puhki, että olenkohan työkuntoinen vai en ja mikä ihme minua nyt ihan tosissaan vaivaa. Alkaa tulla (täysin tarpeeton ja perätön) ahdistus siitä, että kaikki ei ole kunnossa, ja jotain jää lääkäreiltä huomaamatta. Järjellä ajateltuna ymmärrän, että näin ei ole. Silti jostain se turvaton olo ja huoli kaivautuu sisään.

Eipä tässä oikeastaan auta muuta kuin toivoa parasta.

Eläköön terveys – saavuthan pian tänne minua hyvin, hyvin pitkästä aikaa ilahduttamaan!

Kirjoittelen viikonlopun aikana vihdoin tunnelmia muutaman viikon takaisesta Dubain reissusta, sekä kerron, mitä kaikkea uutta sain oppia ja kokea viime viikolla, kun rakkaat ystäväni olivat käymässä vierailulla Dohassa.

Dubai häkellytti!

Ekaa kertaa lumilaudalla,
tosin istuen ja laudan alla
lumen sijaan aavikon hienoa hiekkaa.

Toivottavasti olette Suomessa pysyneet suhteellisen terveenä syyskeleistä huolimatta. Ilmeisesti jokin pieni lumi eteläänkin on jo satanut, ilahduttamaan ja valaisemaan pimeitä ja ankeita marraskuun iltoja? 

Take care friends! <3

Marraskuisia mielenmaisemia

Blogin hiljaiselo kertoo melko hyvin arjen asettumisesta täällä. Pääpaino alkaa olla työssä ja siinä tuiki tavallisessa arjessa, jota elämä suurimmaksi osaksi on, asuipa sitä sitten missä päin maailmaa tahansa. Eikä se arki siis tunnu ollenkaan huonolta, joskin melko kiireiseltä. Päivät eivät koostukaan enää jatkuvista uusista ja ihmeellisistä kokemuksista, vaan yksinkertaisista arjen rutiineista.

Arjen keskellä pieniä onnen hetkiä
- aamupala parvekkeella
auringonnousun aikaan ennen töihin lähtöä

Työn suhteen tällä hetkellä yksi fiilis nousee jatkuvasti yli muiden. Riittämättömyys. Se taitaa olla tuttu tunne missä tahansa opettajan työssä, ja jyskyttää opettajalla takaraivossa jatkuvasti. Täällä se on tuntunut vieläkin suuremmalta ja hallitsevammalta. Odotukset työpanostani kohtaan ovat luonnollisesti kovat ja oman työnsä haluaa tehdä mahdollisimman hyvin. Se, mitä mahdollisimman hyvin sitten tarkoittaa, riippuu ihan valtavasti  paljon myös muista ympärillä olevista tekijöistä. On tasapainoteltava riittävän työpanoksen ja oman jaksamisen välillä. On osattava piiskata itseään riittävästi, mutta samaan aikaan pidettävä itse huoli siitä, ettei vedä itseään yli äärirajojen. Aina sen rajan löytäminen ei ole helppoa. Riittämättömyyden ja keskeneräisyyden kanssa on myös opittava elämään.

Onneksi näitä fiiliksiä jakamassa on niin loistavia tyyppejä. En todellakaan ole yksin! Silti se ei tarkoita, etteikö olo olisi välillä yksinäinen. Viime aikoina enemmän, kuin aiemmin. Ehkä arjen asettuminen näkyy myös siinä, että ehtii ajatella enemmän Suomea ja ihmisiä siellä. Onneksi pääasiassa fiilikset on tosi positiiviset ja täällä on oikeasti tosi hyvä olla. Usein tuntuu, että täällä ollaan yhtä suurta Suomi-perhettä, ja siitä olen kyllä käsittämättömän kiitollinen. Kun tulee takaiskuja, ei ole epäilystäkään siitä, etteikö saisi välittömästi pyytämättä tukea ja turvaa ihanilta ihmisiltä ympärillä. Itsellä hoidettavien asioiden lista on edelleen masentavan pitkä ja joskus pienikin epäonnistuminen saa tuntemaan, että homma kaatuu käsiin. Niin kävi juuri tällä viikolla, kun olin lähdössä hakemaan ajokorttia, mutta lähtiessä huomasinkin, että yksi arabiankielinen asiakirja (miljoonasta erilaisesta) puuttui, enkä saisi sitä enää siihen hätään mistään. Itkuhan siinä sitten tuli! Älkää kysykö. Tuli vaan. Ja mitä tekevät ihanat ystäväni, joiden kanssa olin lähdössä ajokortinhakureissulle?! "Ei meillä oo mikään kiire sitä korttia saada, mennään sitten myöhemmin kaikki yhdessä. Kivampi mennä sinne porukalla." Ja ajokorttireissun sijaan lähdettiin yhdessä burgerille harmitusta lievittämään. :D I love these people! <3

Täällä elo on jossain määrin omalta mukavuusalueelta poistumista. Mikään ei ole varmaa. Kaikki on vähintäänkin epävarmaa. Asioiden hoitaminen on toisinaan äärettömän turhauttavaa, sillä saman firman sisällä on eri ihmisillä eri käytäntöjä ja tapoja hoitaa asioita. Suomalaisesta se tuntuu ihan käsittämättömältä. Kysyt yhdeltä, vastaus on ei. Kysyt seuraavalta, vastaus on ”no problem, ma'am”. Tämä ympäröivä maailma tuntuu toisinaan todella kaukaiselta Suomen maailmaan verrattuna.  Vähän kuin eri universumilla elelisi. Jos työn suhteen on siedettävä epävarmuutta ja keskeneräisyyttä, täällä eläessä nuo taitavat olla ne ensisijaiset first aid skills. Nuo ovat ne periaatteet, jotka on vaan aukottomasti hyväksyttävä, jotta eläminen täällä voi olla mahdollista, eikä muodostu pelkästään uuvuttavaksi ja negatiivissävytteiseksi puurtamiseksi. Silti koen, että yllättävän nopeasti täällä oppii sanattomat säännöt ja niiden mukaan elämisen. Ja se puolestaan helpottaa täällä asumista ja olemista merkittävästi. On turha taistella vastaan tiettyjen asioiden kanssa, that’s just the way things are around here. Oma asenne vaikuttaa olennaisesti siihen, miten kotoisaksi ja viihtyisäksi täällä kokee olonsa. Jos pystyy hyväksymään sen, että asiat on joka päivä hiukan eri tavalla, ja koskaan ei voi varmaksi sanoa mitään, ei täällä ole mitään hätää. 

Pakko sanoa, että olen yllättänyt itseni. Minulle epävarmuuden sietäminen ja keskeneräisyys aiheuttavat suurta ahdistusta ja tuskaa. Sitä on oikeastaan vaikea edes selittää. Kontrolli on tuonut turvaa ja ollut itselleni selviytymiskeino eri elämän alueilla – oikeastaan hyvin pitkään ja ihan kaikessa. Täällä kontrollista on päästettävä irti. Täällä elo onkin kaikin puolin aivan äärettömän hyvää harjoittelua itselleni. On opittava päästämään irti ja vain hypättävä elämän kuljettamaksi. Ihan kaikkeen kun ei voi itse vaikuttaa. Eikä kontrollista irti päästäminen ole ollut ollenkaan niin kamalaa ja pelottavaa, kuin miltä se ajatuksena on tuntunut. Sehän on oikeastaan aika vapauttavaa.

Joka päivä täällä oppii jotain uutta siitä, miten tämä uusi ympäröivä maailma toimii. Tai vähintäänkin saa painavan muistutuksen siitä, että päästä irti. Et voi vaikuttaa kaikkiin asioihin. In sha Allah. Herran haltuun siis.

Omalta epämukavuusalueelta poistuminen on saanut aikaan sen, että on herännyt kiinnostus ylittää omia rajojaan myös vapaa-ajalla. Noh, se ei tarkoita vielä mitään kovin extremeä omalla kohdallani! :D Olen aloittelemassa lähiviikkojen aikana kitaratunteja. Olen tosi huono kokeilemaan kitaralla mitään uuttaa tapaa soittaa, pitäydyn vanhassa tutussa, turvallisessa ja äärettömän yksinkertaisessa komppauksessa, siinä minkä jo hyvin osaan. Sitä pelkää kai epäonnistumista niin kovasti, että tuntuu turvallisemmalta pysyä tiukasti oman osaamisalueen sisäpuolella. Noh, nytpä saan mukavan oloisen opettajan auttamaan tässä missiossani. Lisäksi saimme hetken mielijohteesta ”loistavan” idean laulutrion perustamisesta kahden työkaverini kanssa. Ekoja treenejä odotellessa! Eli kyllä nyt on uutta kerrakseen.

Viime viikon kuulumisista... Vietimme kolme iltapäivää hyvissä ja käytännönläheisissä koulutuksissa, joissa saimme teoriaa ja käytännön harjoittelua siitä, kuinka toimia ensiapu- tai tulipalotilanteessa. Nyt esimerkiksi tiedän (ainakin periaatteessa), miten toimia tukehtuneen lapsen kanssa tai kuinka poseerata palovarusteet päällä… Ei vaan siis tietenkin miten ja milloin tarttua erilaisiin sammuttimiin, sehän se taisikin pääasia olla. ;)

Ihmishenki pelastettu! :D

Tuleva lauluyhtyeemme!
Osaaminen ei rajoitu vain musiikkiin -
sammutamme helposti myös tulipaloja!

Viime viikonloppu vierähti Dubaissa, sillä lähdimme työkaverini kanssa viikonloppureissulle. Matkan kohokohtana oli legendaarisen Take That -yhtyeen perjantai-illan ulkoilmakonsertti. Olipahan mahtava reissu! Tästä fiiliksiä ja kuvia luvassa myöhemmin omassa postauksessa.

Well hello Dubai!

Pari viikkoa sitten sain ihka ensimmäisen vieraan kylään, kun ystäväni tuli jopa hieman yllättäen muutamaksi päiväksi käymään luonani. Samaan aikaan järjettömän kivaa, mutta myös raskasta. Niin hauskaa kuin onkin kierrellä ja näytellä paikkoja, työpäivän jälkeen se verottaa ihan eri tavalla voimia kuin vapaalla ollessa. Toivottavasti ystäväni sai kuitenkin riittävästi uusia kokemuksia ja pääsi nauttimaan Dohan fiiliksistä. Tuntui mahtavalta vaihtaa kuulumisia ja Doha-kotiin tuli entistä kotoisampi olo.

Ensimmäinen vieraani <3

Vierailemistamme kohteista moskeija oli myös itselleni uusi kokemus. Sinne päästäkseen piti pukeutua abayaan, eli mustaan pitkään kaapuun ja huiviin. Moskeija ja sen ympäristö oli sanoinkuvaamattoman upea. Ja abaya roikkuu tällä hetkellä vaatekaapissa, odottelemassa seuraavaa käyttökertaa! Myöskään souqin tunnelmaan ei voi kyllästyä, siellä on aivan oma taikansa.

Tunnelmia Souqista

Se, mitä koleasta Suomesta vierailemaan tullut ystäväni ei lakannut ihmettelemästä oli lämpö. Itselle se on jo lähes itsestäänselvyys ja nyt olemme kaikki äärettömän onnellisia siitä, että lämpötila on tippunut siedettäviin lukemiin ja ulkona pystyy olemaan ilman aivan järkyttävää hikoilua. Enää hikoilee vain vähän! Päivisin lämpötila kiipeää kolmenkymmenenviiden hujakoille, mutta illat ovat hieman viileämpiä, jopa alle kolmekymppiä. Iltaisin on aivan mahtava fiilis istuskella omalla (tai naapurin) parvekkeella ja ihastella maisemia. Niihin ei ole ainakaan vielä ehtinyt kyllästyä! Samaan aikaan alkaa mietityttämään, että kuinkas kylmä täällä talvisin onkaan, eikai se lämpötila tästä enää paljoa tipu… Noh, ehkä näitä ajatuksia ei kannattaisi kertoa ääneen, jos ottaa huomioon Suomen lämpötilat. :)

Täysikuusta nautiskelua naapurin parvekkeella.

Tunnelmia omalta parvekkeelta.

Täällä kuherruskuukausi siis alkaa olla niin sanotusti ohi ja arki on laskeutunut ympärille. Pieni hengähdystauko arkeen on luvassa pian, kun meillä on viikonlopun jälkeen vielä sunnuntai ja maanantai vapaa. Suunnitteilla on, että mikäli saan pitkittyneen flunssan selätettyä, aion suunnata salille treenaamaan ja altaalle aurinkoon lillumaan. Lisäksi panostan lomalla yöuniin, jotka ovat  hyvin aikaisen rytmin vuoksi vielä toistaiseksi hakeneet muotoaan ja vaativat totuttelua. Haasteena on oppia menemään riittävän aikaisin nukkumaan. Tässä apuna on loistava Hidasta Elämää -sivuston Nuku paremmin -haaste, johon kaikki voivat ilmaiseksi osallistua. Jos siis taistelet yöunien riittävyyden kanssa tai kaipaat syvempää unta, haaste tarjoaa vinkkejä ja konkreettisia harjoitteita tätä varten. Haasteen löydät tästä: https://www.facebook.com/events/1647593912147885/. Itselle ainakin tämä tupsahti esille erittäin otolliseen aikaan!

On kova ikävä teitä kaikkia rakkaita Suomessa - parhaillaan harkitsen ja suunnittelen, josko tulisin piipahtamaan siellä helmikuun alussa, kun meillä on viikon loma tiedossa. Sitä odotellesssa on käynnissä kehysprojekti, joka lievittää ikävää ja tuo teitä lähemmäs Dohan kotia.

Pimeydestä huolimatta leppoisia päiviä Suomeen, sytytelkää kynttilöitä ja viettäkää tunnelmallisia marraskuun iltoja hyvässä seurassa. <3