Back to school – with an attitude

Viime viikolla alkoi työnteko, mutta vasta tänään pääsimme varsinaisesti tositoimiin, kun saimme koulun täyteen innokkaita oppilaita. Melkoisessa flowssa meni tämä päivä – hyvä että muisti kaikelta jännitykseltä ja kiireeltä hengittää. Jännitystä oli ilmassa puolin ja toisin, mutta kaikki (sekä oppilaat että minä) selvisimme hengissä ekasta päivästä. Myös ensimmäinen vanhempainilta on nyt selätetty! Olo on vähintäänkin kaikkensa antanut. Olen superinnoissani työstä ja uudesta luokastani.  Välillä sitä vain pysähtyy ihmettelemään, että onko tämä ihan oikeasti totta? Olen niin onnellinen ja kiitollinen tästä mahdollisuudesta sekä ihan mielettömistä ihmisistä ympärilläni. Todella monesti huomaa ajattelevansa, että on löytänyt omiensa joukkoon. Niin hyvin ajatukset, ideat ja huumori toimivat yhteen. Välillä nauramme vedet silmissä huutonaurua! Who said working can’t be fun?

Kaikki se kiitollisuus ja onni on avainasemassa sen suhteen, että näitä jatkuvia käytännön asioihin liittyviä  takaiskuja ja loputonta epävarmuutta jaksaa kohdata uudelleen ja uudelleen positiivisin mielin. Toki vastoinkäymiset ovat suurimmaksi osaksi tosi pieniä, mutta tälle kulttuurille on erittäin tyypillistä se, ettei asiat aina mene suunnitellusti. Paikallinen (hyvin vapaasti käännetty, mutta äärimmäisen usein kuultu) sanonta ”jos luoja suo” kertoo ehkä tarvittavan. Kun sen lisää minkä tahansa asian perään (”sovitaanko tapaaminen huomiseksi?” - ”no joo - jos luoja suo”), ei haittaa, vaikka muutoksia ilmaantuisi. Ja niitähän kyllä ilmaantuu! Asenne on vain hyväksyttävä osaksi omaa arkea! Helpoimmalla pääsee, kun irrottautuu kontrollin tarpeesta ja oppii sietämään epävarmuutta. Voin kertoa, ettei ollenkaan helppoa meikätytölle, mutta erittäin kehittävää ja jopa vapauttavaa harjoitella kyseistä tapaa elää ja suhtautua asioihin!

Esimerkiksi. Tänään asuntooni liittyen. Suomessa olisin saanut vastaavassa tilanteessa varmastikin sydänkohtauksen tai ainakin paniikkikohtausta muistuttavan mielentilan. Sain avaimet omaan asuntooni tänään. Kun kävin pari viikkoa sitten katsomassa asuntoa, se haisi erittäin voimakkaasti tupakalle. Koska täällä on tapana remontoida pinnat, kun vuokralainen vaihtuu, oli oletettavissa, että samalla asunnon seinät maalataan, jolloin tupakanhaju hyvin todennäköisesti häviää. Tämän tiedon varassa uskalsin asunnon itselleni ottaa. Tätä asiaa toki etukäteen selviteltiin perusteellisesti ja sen suhteen sain oikein hyvää palvelua. Koska reilu pari viikkoa matkalaukkuelämää alkaa jo ihan hiukan hapottamaan, olin odottanut erittäin innoissani tätä päivää, jolloin saan avaimet käteen. Lähdin uudelle asunnolleni, ja ennen kuin olin jalallanikaan astunut asuntoon sisään, huomasin heti, että tupakanhaju ei ole muuttunut miksikään. Käytännössä asunnossa asuminen ei siis ole vaihtoehto. Noh, eipä muuta kuin a) selvittelemään, voiko remppamiehet vielä tehdä asialle jotain sekä b) miettimään, löytyisikö jostain uusi asunto, jonka saaminen tulee todennäköisesti kestämään noin parisen viikkoa. Not a very happy situation. Mutta ei myöskään varsinaisesti kenenkään vika.

Noh, takaisku oli paha. Varsinkin väsyneenä ja nälkäisenä ekan työpäivän jälkeen. Jouduin murentamaan haavekuvani siitä, että tulen pian muuttamaan omaan asuntooni. Eipä siinä auttanut kuin valita tapa reagoida monista hyvistä vaihtoehdoista.

1.     sydänkohtaus tai paniikkikohtausta muistuttava tila (joka olisi siis Suomessa ollut kaikkein todennäköisin tapa itselleni reagoida)

2.     aina yhtä aikuismaiset itkupotkuraivarit

3.     asian hyväksyminen, haavekuvan muuttaminen ja asian aktiivinen selvittely – mitä on tehtävissä?

Uskokaa tai älkää, ei tullut edes itku. Totesin kyllä, että todella kurja juttu, olin harmissani, mutta päätin ryhtyä toimiin samoin tein. Positiivinen suhtautuminen yllätti itsenikin. Melkein muistutti jopa aikuisen, kypsän ihmisen käytöstä (tosin tilantessa mukana ollut työkaverini saattaisi lisätä tähän, että muutama kirosana kyllä taisi lipsahtaa…). Lisäksi pystyin löytämään asiasta positiiviset puolet. Olin tilannut asunnolle samaksi iltapäiväksi siivoojan tekemään muuttosiivousta, ja hän jo innokkaana odotti ovellani. Tiesin heti, etten pysty muuttamaan asuntoon, mutten voinut peruuttaa enää siivooja. Saman tien keksimme lähettää siivojaan työkaverini asunnolle yläkertaan, koska työkaverini oli viisi minuuttia (!) aiemmin päättänyt sittenkin myös itse tilata tälle viikolle muuttosiivouksen. Siispä hän sai siivouksen heti saman tien, enkä itse joutunut maksamaan turhasta. Ja kas vaan, asiat meni sitten kuitenkin parhain päin. Asenne ratkaisee! ;)

Toisin sanoen siis; minulle kuuluu hyvää. Viihdyn töissä ja arjessa äärettömän hyvin. Pienistä takaiskuista huolimatta elämä täällä on mallillaan ja opin joka päivä valtavasti itsestäni. Välillä – kuten tänään – jopa yllätän ja ylitän itseni.

Ja nyt en halua, että käsitätte asian väärin. Oikeasti meillä ei ole asiat täällä ollenkaan huonosti, mutta halusin jakaa tämänpäiväisen harmillisen tapahtuman kertoakseni, ettei elo täällä ole suinkaan niin ruusuisen harmonista, kun ehkä saatan antaa ymmärtää. Kovasti olen koittanut toteuttaa täällä elämisessä sellaista asennetta, että ihminen pystyy aina valitsemaan suhtautumisensa eri tilanteisiin ihan itse. Ja eiköhän meikäläisellekin se koti vielä löydy. Ja se positiivinen puoli asiassa – saan vielä viettää ainakin muutaman päivän pidempään mahtavien kämppisteni kanssa, joihin olen kovasti kiintynyt. It’s not bad at all!

Mahtavaa ja ennen kaikkea mahdollisuuksien täyteistä viikkoa kaikille! :)

P.S. Tänään kuva-anti oli kovasti köyhää, mutta tämä on pakko jakaa – ette kuulkaas arvaa, mitä löytyi meidän asuinalueen lähikaupasta… Kaikki on siis todellakin hyvin!