Kiitollisuuden, ikävän ja kärsimättömyyden äärellä

Terveisiä sateisesta Dohasta. 

Kyllä, kuulitte oikein. Niin kamalaa kuin se onkin myöntää, täälläkään ei aina paista aurinko. Taitaa olla peräti kolmas sateinen päivä putkeen käynnissä. Eli on meilläkin rankkaa täällä. ;) Jotain sateisten päivien harvinaisuudesta kertoo se, kuinka hurmiossa lapset tuntuvat ilmasta olevan. Tunnistan samaa ilmiötä, mikä Suomessa on havaittavissa ensilumen aikaan. Eikä se taida meillä rajoittua pelkästään lasten huumailuun, sillä kyllä ihan täältä käsinkin olen innostuksesta ihaillen katsellut lumisia facebook-päivityksiä. Tänään taisi olla kaikkein kovin sade ja jopa ukkosta ilmassa. Ja koska sade on aavikolla niin harvinaista, ei siihen oikeastaan ole varauduttu. Tähän sopii mainiosti biisi, josta kollegani tänään osuvasti muistutti... "I wanna know, have you ever seen the rain?" Viemäröinti taitaa olla käsitteenä hyvinkin vieras. Kun vettä tulee tarpeeksi, se näyttää tältä. Onneksi päästiin kuitenkin kuivin jaloin ja autoin kotiin!

Ensimmäiset kaksi kuvaa
eivät ole itse napattuja,
mutta kertovat silti hyvin siitä,
mitä tapahtuu, kun aavikolla sataa.

Onneksi omassa naapurustossa
tilanne ei päässyt näin pahaksi,
mutta kyllä ihmetystä riitti!

Aina aurinkoinen Porto Arabia täyttyi sadepilvistä.
Jotain on pielessä.

Ilmat on täällä viilentyneet muutenkin yllättävän äkkiä. Tuntuu, että se kaikkein ihanin ja ihanteellisin aika säiden osalta jäi tosi lyhyeksi. Jouduin makaamaan kotona kipeänä n. 1,5 viikkoa putkeen ja kun pääsin jalkeille, sain kauhukseni huomata, että tännehän on tullut kylmä. En koskaan ajatellut palelevani 27 asteen lämpötilassa. Samaan aikaan oppilailla on koulussa päällä talvitakkia ja villarukkasia. Niin sitä vaan ympäristöönsä tottuu, ja toisaalta lämpötila on tippunut parikymmentä astetta sen kolmen kuukauden aikana, minkä olen täällä nyt asustanut. Eli eikö niin, että ei ihme jos paleltaa? ;)

Mitä tämä on?!?
Tänne on tullut kylmä!
Vain 27 astetta.

Vähän alkaa tämä talvi paleltamaan!

Onneksi aurinko saa kuitenkin hymyilemään.

Kuukausi jouluaattoon. Vaikka sain viime viikkoisilta vierailta tuliaisiksi aivan ihanan muumi-suklaajoulukalenterin ja lempijoulusuklaatani, ja myös perinteinen partiolaisten joulukalenteri odottelee kaapissa, ei joulunodotus ole koskaan tuntunut näin erikoiselta. En halua sanoa vähäpätöiseltä, mutta... Olen ollut aina todella innokas jouluihminen. Toisin sanoen rakastan joulua koko sydämestäni. Kun kaikki muut valittavat, että joulukoristeiden ja konvehtien tulo kauppojen valikoimiin aikaistuu tai ihmiset kiroavat loppuunkuluneita joululauluja, itse en voisi olla onnellisempi. Tänä vuonna joulu merkitsee minulle ensimmäistä kertaa aivan eri asioita, kuin koskaan ennen. Se herättää samaan aikaan paljon tunteita ja toisaalta ei tunnu oikein miltään. Hyvin ristiriitaista. Eikä nämä fiilikset oikeastaan johdu siitä, että olen täällä kaukana aavikolla. Kuluva vuosi on tehnyt sellaisen myllerryksen elämässäni, etten varmaan ikinä enää (toivottavasti) tule kokemaan vastaavaa. Niin monen asian kanssa olen vasta uudenlaisen harjoittelun alussa, että tuntuu pelottavalta kohdata se juhla, joka on pullollaan hyviä ja haikeita muistoja menneestä. Varsinkin, kun joulu juhlana on aina ollut tosi merkityksellinen ja rakas. Eikä koskaan vähiten niiden ihmisten vuoksi, jotka ovat olleet ympärilläni. Koska tänä vuonna aivan kaikki on toisin, tein radikaalin ratkaisun, ja päätin viettää joulun sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa vasta harjoittelen olemaan ja josta pikkuhiljaa opettelen tykkäämään. Lähden itseni kanssa Thaimaaseen viikon joogaretriitille. Olen haaveillut joogaretriitistä jossakin lämpimässä jo todella pitkään, mutta jotenkin nyt sille tuli täydellinen ajankohta. En pysty antamaan tilaisuudelle ja tulevalle matkalle etukäteen niin suurta hehkutusta ja huumaa, kuin se ehkä ansaitsisi, sillä suru  ja valtava haikeus varjostavat suunnitelmiani. Suru edelleen seuraa jokaista suunnitelmaani ja askeltani. Surusta huolimatta on kuitenkin pyristeltävä eteenpäin, ja uskon, että jälkikäteen katsottuna kokemus tulee varmasti olemaan merkittävämpi, kuin osaan ehkä edes vielä kuvitella. On aikaa pysähtyä, rauhoittua, kuunnella itseäni ja tuntemuksiani ja löytää yhteyttä omaan kehoon ja mieleen. Itseään ei voi koskaan tuntea liikaa.

Ekat pikkujoulut takana
ja työkaveri iski kesken päivän pöytään
itse tekemät joulutortut.
Dohassakin on alkanut joulunodotus!

Ja mikäs tässä odotellessa,
kun eväät on tällaiset!

Rakkaat ystävät väkersivät piparkakkutalonkin,
mutta Dohan kosteus oli talolle liikaa!

Maistuu se pipari
litteänä ja hiukan kosteanakin.
Ei muuta kun koristeet päälle ja syömään! :D

Ja sitten. Arvatkaa kuinka pölöä. Ensin ei ole ikävä muka juuri ollenkaan. Ei sitä oikeastaan muista ikävöivänsä niin kauheasti. Kaikki on kivasti täällä uudessa kotikaupungissa, ja se tuntuu tarkoittavan omalla kohdallani, että kerrankin mielelläni ei ole kauheasti tarvetta vaellella muualla.

Sitten saan pitkin syksyä ripotellen muistutuksia ikävästä - ihania yllärivieraita tulee käymään Suomesta. Kuten viimeksi kerroin,  eka ystävä piipahti lokakuun alussa. Viime viikolla sain myöskin yllättäen, kahden viikon varoitusajalla ihanan, rakkaan BFF:n ja hänen puolisonsa kyläilemään. Oli ihan mahtavaa päästä turisemaan ja kokemaan Dohaa uudella tavalla tuon ”siskoni” kanssa. Ja sitten marraskuun lopulla – eli apua ja viikon päästä - ovea kolkuttaa vielä kolmas ystävä, jonka tuloa olen osannut odottaa pisimpään, ja joka on myös erittäin odotettu ja tärkeä vieras.

Ystävien saapumisen kunniaksi eka leipomus Dohassa
- rocky road cheese cake!

Mikään ei tee yhtä onnelliseksi ja kiitolliseksi,
kun tuliaiset Suomesta.
Varsinkin sellaiset, joita et ole pyytänyt,
mutta jotka ystävät osaavat tuoda siitä huolimatta.

Kai voisin sanoa, että olen äärettömän onnekas. Yksi suomalaisista kavereistani totesi asiaan liittyen jokin aikaa sitten, että on jopa hieman kateellinen, kun niin paljon ystäviä tulee käymään luonani.

Kun lähdin tänne, tiesin, että tulen tekemään kaiken tämän tasan tarkkaan vain itseäni varten. Tänne lähteminen on ollut ensisijaisesi oman haaveeni todeksi elämistä. Jonkun mielestä se saattaa olla jopa vähän itsekästä. Läheiset ovat olleet todella kannustavia ja tukeneet päätöstäni. Vaikka tänne asettumisessa on omat haasteensa ja vaikeat hetkensä, välillä tuntuu, että läheisilläni on enemmän sopeutumista siihen, etten ole maisemissa. Itse olen rakentanut tänne ihan oman, täysin erilaisen maailman. Itse puolestani lähdin sieltä maailmasta pois. Ja välillä se yllättää, kun kuulen, kuinka moni oikeasti kaipaa. Totta kai itselläkin on ikävä kaikkia läheisiä, mutta täällä meno, maisemat ja kulttuuri ovat niin erilaisia, ettei tänne näihin kuvioihin kukaan tutuistani tietyllä tavalla kuulu, joten en ihan samalla tasolla osaa heitä kaivatakaan. Lisäksi alku on ollut täynnä kaikkea uutta ja ihmeellistä.

Tietysti kun kuulen, että rakkaat ovat kokoontuneet siellä kaukana yhteen, tulee ikävä. Tänä syksynä sellaisia hetkiä ovat olleet esimerkiksi hyvän ystävän häät ja isänpäivä. Samoin tietyt vastaantulevat asiat ja hetket muistuttavat jostakin rakkaasta ihmisestä kotona Suomessa. Yksi päivä huomasin, että talomme edustalle oli istutettu ”talvikukat”. Juuri samoja kukkia, joita äitini joka kesä Suomessa istuttaa.

Ihana morsian, nykyään vaimo.
Ja minulle aina rakas ystävä!

Ikävä voi joskus iskeä pienistä asioista.

Olen kokenut haastavana pitää jokaiseen rakkaaseen niin paljon henkilökohtaista yhteyttä, kuin haluaisin. Osaa ihmisistä se saattaa harmittaa, osasta se voi tuntua ylimieliseltä. Totuus on, että täällä arki vie mennessään. Samalla tavalla kuin missä tahansa kodissa. Olen mestari stressaamaan eri asioista, mutta yhteydenpidosta en ole oikein osannut stressata. Kai siinä on mukana sitä samaa itsekkyyttä, kuin tänne lähtemisessä. Tiedän, että haluan olla täällä ja pidän yhteyttä sen mukaan, mikä tuntuu itsestäni ja voimavaroistani sopivalta. Se ei vähennä ikävän tai rakkauden määrää läheisiäni kohtaan.

Olen todella onnekas, kun perheen lisäksi ympärilläni on tosi suuri ja rakas joukko ystäviä. Kun lähdin tänne, moni sanoi tulevansa vierailulle. Rehellisesti sanottuna täytyy myöntää, että olin aika skeptinen sen suhteen, että ketkä oikeasti mahtavat tulla.

Huomenna vietetään Thanksgiving-juhlaa, josta olemme tälla viikolla koulusta oppilaiden kanssa puhuneet. Se saa ajatukset väkisin kääntymään siihen, mistä olen itse kiitollinen. Kaikki rakkaat olette erityisen paljon mielessä. Voisin listata loputtoman määrän asioita, joista olen kiitollinen ja onnellinen. Tavoitteenani on, että listaisin joka ilta ennen nukkumaan menoa mielessäni vähintään kaksi kyseiseen päivään liittyvää asiaa, joista olen kiitollinen.

Jo tässä kohtaa kokemusta olen tosi kiitollinen siitä, että niin moni joko ihan tosissaan tulee käymään tai erittäin vakavasti vierailuaan suunnittelee. Tänne matkustaminen ei ole halvinta mahdollista lystiä ja jokaisella on erilaiset elämäntilanteet ympärillään. Olen todella kiitollinen ja otettu siitä, että olen saamassa niin paljon vieraita. Yhtä lailla olen otettu siitä, että ihmiset kyselevät, koska tulen käymään Suomessa tai muuten kertovat ikävöivänsä. Tuntuu ihanalta olla rakastettu ja kuulla, että siellä vielä minut muistatte. <3 Moni on kiinnostunut minun kuulumisista, mutta toki aivan samalla tavalla olen kiinnostunut siitä, mitä läheisilleni kuuluu ja mitä siellä Suomen elämässäni tapahtuu, vaikka en sitä aina muista tai osaa henkilökohtaisesti kysyä. 
(Jos kuvaasi ei tästä alta löydy, se ei missään nimessä tarkoita, ettetkö olisi ajatuksissani usein.)

Voi teitä ihanuuksia! <3

Iskä <3

Tätäkin tyttöä kova ikävä!

Seuraava, odotettu vieraani!

Jumppakamut

Åbo Familjen!
Vain yksi jäsen puuttuu kuvasta.
<3

Upea ystävä,
rakastava äiti
ja sisukas ope!

Tätä sydämellisempää ihmistä
on vaikea löytää!

Vastaan sinulle kyllä vielä! :)

Teen päätöksen. Haluan lähteä viikon lomalla tammi-helmikuun vaihteessa käymään Suomessa. Ja mitä tapahtuu mielelle tämän päätöksen myötä? Yhtäkkiä iskee ihan hillitön ikävä Suomea. Luontoa, harmautta, sadetta, lunta... Ja erityisesti kaikkia läheisiä. Sitä haluaisi vaan ihan nyt heti nähdä kaikki ihmiset. Ajatus lähtee vyöryämään – mitähän sille tietylle ihmisille kuuluu tänään, entäpä taas sille toiselle. Saisinpa halata sitä ihmistä nyt heti! Saisinpa jutella sen rakkaan ihmisen kanssa juuri nyt! Ja saisinpa katsoa leffaa siinä omalla sohvalla yksikseni köllien n-y-t.

Haaveissani on nähdä tammikuussa myös
uskollista ja rakasta Sisua,
jonka pehmeää, lohduttavaa turkkia
on tullut varsinkin kipeänä ollessa ikävä
monen monta kertaa.

Mieli toimii välillä kai myös suojaustarkoituksella, ehkäpä myös ikävän suhteen. Mutta nyt on suojaukset irrotettu ja odotan jo todella innolla tulevaa piipahdusta Suomeen. Samalla se tuntuu niin kaukaiselta.

Ikävää on osittain kasvattanut myös viime viikkojen loputon sairastelu. Vähintään kuusi viikkoa on vierähtänyt flunssan kourissa. Käynnissä kolmas antibioottikuuri, takana korkea kuume, keuhkoputkentulehdus ja nyt juuri parhaillaan poskiontelotulehdus. Liian monta päivää kulunut kotona maaten ja valkoisia seiniä tuijotellen. Alkaa oma kärsivällisyys olla sairastelun ja lääkärikäyntien suhteen todella koetuksella. Hoitoon hakeutuminen sekä hyvän hoidon saaminen ovat olleet täällä omalla kohdallani vaikeampaa, kuin osasin Suomesta lähtiessä ajatella.

Paikallista terveydenhuoltoa
on tullut kokeiltua useita kertoja.

Koskaan ei silti ole
liian paha hetki selfielle! :D

Viimeisin arvio on se, että tänne muuttaessani ympäristö on kuormittanut elimistöni puolustusjärjestelmää uudella tavalla ja kroppani on koittanut sitä tämän alun ajan itsekseen korjata. Nyt kehon immuunijärjestelmä on ylikuormittunut, eikä enää pysty taistelemaan ympäröiviä olosuhteita vastaan. Ymmärtääkseni näitä jatkuvalle sairastelulle altistavia ympäristötekijöitä ovat esimerkiksi täällä oleva hiekka ja pöly, jatkuva ilmastointi sekä uudenlainen bakteerikanta. Lääkärin viimeisimmän arvion mukaan on todennäköisesti  alettava käyttämään jonkinlaisia allergialääkkeitä ennaltaehkäisevässä tarkoituksessa.

En ole koskaan pelännyt lääkäriä, sairaaloita, neuloja enkä oikeastaan yhtään mitään terveydenhuoltoon liittyvää, mutta näiden viime viikkojen kokemusten myötä on tullut valehtelematta todella ahdistunut, huolestunut ja turvaton olo. Apua ei meinaa löytyä tai sen saaminen on ollut äärettömän työlästä, vaikeaa ja voimia vievää – varsinkin kipeänä. Saatu apu on valitettavasti myös toiminut vain pienen hetken ajan, kunnes sairaus on ottanut jälleen jättiaskeleen kohti huonompaa suuntaa.  Pakko sanoa, että on sellainen olo, ettei tilanteeni ole tällä hetkellä kenenkään käsissä. Tätä kaikkea ei helpota taustallani vaikuttava perussairaus, joka tekee kaikista sairasteluun liittyvistä asioista aina hieman haastavampia, kuin perusterveellä ihmisellä.

On kurja olla koko ajan puoliteholla. Se alkaa kuuden viikon jälkeen väkisin vaikuttamaan mieleen. Välillä on tosi kova ikävä Suomeen. Välttämättä lääkärikäynnit ei olisi kovin paljon helpompia, mutta tietty turvattomuus olisi silti pienempää. Kaipaan myös niiiiiiiiiiin paljon sitä, että saisin treenata kunnon hien pintaan ja jalat hyytelöksi! Olen katsellut kateellisena omalta parvekkeeltani, kun reippaat ihmiset tulevat kävely-, juoksu- tai pyörälenkeiltä ja jumppaavat kolmikaistaisen valtavan autotien vieressä olevalla nurmialueella. No okei, totta puhuakseni se viimeksi mainittu oli aika hölmön näköistä. Mutta silti sitä katsellessani tuli fiilis, että minäkin haluan! Ehkä se kertoo turhautumisen tasosta tällä hetkellä. Olisin mielummin ruuhkaisen ja saasteisen autotien varrella jumppaamassa, kuin arpoisin pääni puhki, että olenkohan työkuntoinen vai en ja mikä ihme minua nyt ihan tosissaan vaivaa. Alkaa tulla (täysin tarpeeton ja perätön) ahdistus siitä, että kaikki ei ole kunnossa, ja jotain jää lääkäreiltä huomaamatta. Järjellä ajateltuna ymmärrän, että näin ei ole. Silti jostain se turvaton olo ja huoli kaivautuu sisään.

Eipä tässä oikeastaan auta muuta kuin toivoa parasta.

Eläköön terveys – saavuthan pian tänne minua hyvin, hyvin pitkästä aikaa ilahduttamaan!

Kirjoittelen viikonlopun aikana vihdoin tunnelmia muutaman viikon takaisesta Dubain reissusta, sekä kerron, mitä kaikkea uutta sain oppia ja kokea viime viikolla, kun rakkaat ystäväni olivat käymässä vierailulla Dohassa.

Dubai häkellytti!

Ekaa kertaa lumilaudalla,
tosin istuen ja laudan alla
lumen sijaan aavikon hienoa hiekkaa.

Toivottavasti olette Suomessa pysyneet suhteellisen terveenä syyskeleistä huolimatta. Ilmeisesti jokin pieni lumi eteläänkin on jo satanut, ilahduttamaan ja valaisemaan pimeitä ja ankeita marraskuun iltoja? 

Take care friends! <3