Toinen perhe

Lauantaina olin viettämässä päivää hotellilla. Menimme työkavereiden kanssa aamulla reippaana joogaan klo 09. Kun kello alkoi olla kymmentä yli yhdeksän, kävi ilmi, että väärinymmärryksen vuoksi tunnille ei tänään valitettavasti ollut ohjaajaa. Olimme kaikki kovin harmissamme, kunnes rakkaat työtoverit innostuneina keksivät ratkaisun ongelmaan: "Niina on tehnyt paljon joogaa, joten hänhän voisi ohjata tunnin - vai mitä?" No mitäs siihen sitten sanomaan. Emmin ja yritin miettiä mielessäni edes yhden asanan englanninkielistä nimeä, kunnes totesin, että ihan sama, en ole todellakaan mikään jooga-ohjaaja ja tykkään tehdä tätä vain omaksi ilokseni, mutta voimme kokeilla yhdessä sellaista joogasarjaa, jota yleensä teen, jos joogaan yksikseni. Siitä sitten lähdettiin ja tunnin aikana sieltä alkoi pikkuhiljaa löytyä sanastoa ja sitä vanhaa roolia ohjaaja-Niinana - joskin täysin uuden lajin parissa. "Asiakkaani" olivat erityisen armollisia ja ottivat amatööri-ohjaajan lämpimästi vastaan, oikeastaan oli aika hauskaa! Ja rehellisesti sanottuna, kyllä tuli kova ikävä tuntien ohjaamista. Aloin laskemaan, että olen viimeksi kunnolla ohjannut ryhmäliikuntatunteja vuonna 2010, siis viisi vuotta sitten?!? Silloin lajeinani olivat BodyPump ja BodyCombat. Ehkäpä olisi aika miettiä, josko tämä mantereenmuutos saisi myös ohjaaja-minän kuoriutumaan horroksestaan. Jooga on aina kiehtonut, mutta on ollut ihana pitää se omana harrastuksena, jolloin saan nauttia lajista, enkä ole vastuussa tunnista. Saa nähdä, pystyisikö sen parissa koulutusten myötä tulevaisuudessa kehittämään itseään niin, että jonain päivänä saattaisi ohjata joogaa hiemana ammattimampana ohjaajana.

Joogan jälkeen vietin aamupäivän altailla. Jossain kohtaa huomasin, että alkoi tulla hassu olo. Jouduin lähtemään kotiin aiemmin kuin olin aikonut ja koko illan oli todella huono olo. Makasin peiton alla ja tärisin vuorotellen kylmästä ja kuumasta. Myöhemmin nousi myös kuume, jota ei ole ollut vuosikausiin. Ensin ajattelin, että olin saanut vain liikaa aurinkoa. Nyt kaksi päivää myöhemmin pystyn edelleen olemaan vain lyhyitä pätkiä jalkeilla, eikä ruoka ole lainkaan maistunut ja vatsa kramppaa ikävästi. Voin siis sanoa olleeni viime päivät kirjaimellisesti vuoteen omana ja näin kolmantena päivänä ovat seinät alkaneet kaatua päälle. Ja kun on liikaa aikaa ajatella, sitä luonnollisesti alkaa ikävöidä - ihan kaikkea. Tänään on ollut toistaiseksi kurjin päivä täällä ja koti-ikävä on ollut kova. Onneksi olen tänään saanut viestitellä ihanien Suomen ystävieni ja äitini kanssa. Sieltä suunnalta olen saanut tosi paljon tukea ja hyvää mieltä. Lisäksi olen saanut jutella kollegan lohduttavan seuran äärellä. Ja minkälainen toinen perhe tänne onkaan jo ehtinyt muodostua! Ekana iltana kun vielä luulin kärsiväni auringonpistoksesta, sain kollegaltani kotiovelleni iltamyöhään toimitettuna valtavan setin erilaisia nesteytysjauheita sekä lääkkeitä. 

Moni meidän Suomi-tyypeistä on eilen ja tänään laittanut viestiä, että mitä he voisivat kaupasta minulle tuoda. Eilen työkaveri toi sorbettia, mehua ja oman pakkasensa tyhjäksi leivästä! Tänään sitten pyysin, että jospa he voisivat vaikka tuoda kaupasta kaurapuuroa, sipsiä ja banaania. Noh, lähtikö porukalla ostosreissu lapasesta? Kahden ruokakassin kanssa mun luo: "Ei me tiedetty, mistä sipseistä sä tykkäät, ni tuotiin neljää erilaista." Mä en kestä miten hyvää huolta musta täällä pidetään! Kiitos rakkaat Doha-toverit! <3

 

"Me ei tiedetty, että mistä sipseistä sä tykkäät
ni tuotiin neljää erilaista makua.
Ja vähän muutakin ekstraa."

Täällä siis asiat kaikesta sairastelusta huolimatta kuitenkin hyvin. 

Päivä kerrallaan, toipumista ja töihin pääsemistä odotellessa!